Kun nuorena ortodoksina lähdin teologiaa opiskelemaan, törmäsin Kirkon seinään – jouduin törmäyskurssille Kirkon uskon ja itseymmärryksen kanssa. Ortodoksinen kirkko näyttäytyi minulle jäykkänä monumenttina, joka kylmästi sulkee kaikki muut pelastuksen ulkopuolelle, siis jopa kaikki muut kristityt. Tämä tietysti liittyi siihen, että Ortodoksinen kirkko pitää itseään ainoana varsinaisena Kirkkona eikä tunnusta varsinaista kirkollista luonnetta ja arvoa muille kristityille yhteisöille.
On helppo kuvitella, että koko asia on vain jotain ajallista ja ihmislähtöistä, jotain sellaista jääräpäisten vanhojen ukkojen ajattelua, josta olisi aika ottaa etäisyyttä – joka olisi aika korjata tässä ja nyt. Aikamme maallistuneen ja yksilökeskeisyyttä korostavan yhteiskunnan kasvatin on vaikea nähdä ja tunnustaa, että hän itse on vääjäämättä ja vahvasti alttiina erilaisille ajallisille ja ihmislähtöisille ideologioille, joiden moralistista ja himollista paatosta ihmisen ahdistus vain kiihdyttää. Niinpä oli helppo ajatella, että usko Kirkkoon on inhimillistä painolastia, mutta vaikeampaa oli nähdä, että varsinaista inhimillistä painolastia kannoin ihan itse.
Näiden asioiden vuoksi opiskelin aluksi vain vuoden teologiaa. Parin vuoden jaakobinpainin jälkeen tein ratkaisevan päätöksen. Katson mitä tapahtuu, jos laitan oman ”oikeassaolemiseni” ö-mappiin ja annan Kirkon opettaa. Palasin teologianopintojen pariin ja vähä vähältä minulle alkoi avautua maailma, josta minulla ei ennen ollut hajuakaan.
Kuten maailmanhistoriaa ja vaikkapa taidehistoriaa, myös kristinuskon historiaa on tavattu tulkita länsikeskeisesti. Tällöin on saanut alkunsa kirkkopuuteoria, jonka mukaan eri kristilliset tunnustuskunnat ja yhteisöt ovat irtautuneet katolilaisesta kirkosta. Ortodokseina emme tunnusta kirkkopuuteoriaa, mutta yhtäläisen tärkeää on ymmärtää, että mielikuva Ortodoksisesta kirkosta yhtenä kristinuskon “muotona” estää ihmistä näkemästä oikein Ortodoksisen uskon ja Kirkon luonnetta.
Kristinuskon näkeminen jonkinlaisena yleisrakenteena, jota eri tunnustuskunnat omalla tavallaan edustavat, on harhaanjohtavaa. Ortodoksisessa uskossa ei ole kyse uskomusjärjestelmistä, vaan ainoalaatuisesta suhteesta Kristukseen. Ortodoksinen kirkko ei ole alkuunkaan tunnustuskunta, sillä Kirkko edustaa Kristusta tavalla, jolla mikään muu kristillinen yhteisö ei voi Kristusta edustaa: yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen Kirkko on Kristuksen Ruumis. Ortodoksinen kirkko itse on se Kristuksen mainitsema viinipuu, jonka oksina ovat sen omat paikalliskirkot.
Uskontunnustuksen mukaan Kirkko on ortodoksille uskon kohde, aivan kuten Pyhän Kolminaisuuden persoonat ovat. Kristus itse on Kirkon pää, ja Kirkko ”hänen ruumiinsa, hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää.” (Ef. 1:23) Uskoa Kirkosta ei voi erottaa uskosta Kristukseen. Kristuksen lihaksitulo, Eukaristia ja Kirkko liittyvät saumattomasti ja erottamatta toisiinsa.
Elävän Jumalan Kirkko on ”totuuden pylväs ja perustus”. (1Tim 3:15) Tässä kuuluu sama todellisuus, josta Kristus puhuu sanoessaan omasta itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä”. Kirkko on “kaita tie” ja sille johtava “ahdas portti”, jotka kumpikin ovat osallisuutta Kristuksesta jo tässä ajassa. Kirkossa ihminen osallistuu Kristukseen sakramenttien kautta, ja Kirkko itse on sakramenttien Sakramentti, kaikkien sakramenttien lähde.
Kirkon sakramentaalisessa yhteydessä ihminen ei niinkään ole enää ”Kristuksen kanssa”, vaan hänet on ”puettu Kristukseen”. Kirkon sakramentaalisessa yhteydessä Kristukseen pukeutuminen ja yhteys Häneen Ehtoollisessa määrittävät suunnan koko elämälle ja elämännäkemykselle. Ne eivät ole perustaltaan tästä maailmasta eivätkä ensisijaisesti tätä katoavaa maailmaa varten. Kirkossa meidät on kutsuttu elämään todeksi Jumalan Valtakunnan mukaista elämää – elämää, joka on myös maailman pyhitykseksi, ja sen ainoa todellinen tarkoitus ja sisältö.
Kunnioitetussa varhaiskristillisessä kirjassa, Hermaan Paimenessa, todetaan, että Kirkko ”on luotu ensimmäisenä kaikista” ja vielä annetaan ymmärtää, että juuri Kirkon ”tähden on maailma rakennettu” (Hermaan Paimen 8:1). Kristuksen lahja ja keskeinen anti maailmalle ei ole milloinkaan ollut the Kirja tai the Usko, vaan the Kirkko – Hänen oma Ruumiinsa. Tätä lahjaa varten Hän alkujaan loi koko maailman, sekä ihmisen, oman kuvansa ja kaltaisuutensa.
Kirkko on suuri salaisuus – Luojan ja luodun välinen rakkauden yhteys, joka ylittää ajan, paikan ja kaiken luodun todellisuuden. Samalla se on kuitenkin koko luomakunta pyhitettynä ja kirkastettuna alkuperäisen jumalallisen suunnitelman mukaisesti. Kirkko on Jumalan valtakunta, ”joka on ollut valmistettuna maailman perustamisesta asti” (Matt. 25:34). Tässä ajassa näin on vielä salatusti, mutta tulevassa ajassa, kun Jumala on ”kaikki kaikessa” (1 Kor. 15:28), Kirkko Jumalan Valtakuntana on kaikessa kirkkaudessaan ilmi saatettu.
Kirkon salaisuutta voimme lähestyä vain puhtain mielin, vapaana omista ennakko-oletuksistamme puhumattakaan ennakkoasenteistamme. Vasta silloin erilaiset oman ajattelumme ja mielemme solmut alkavat vähä vähältä aueta, ja kilvoituksemme ja pyrkimystemme kautta me Jumalan avulla alamme ymmärtää hengellistä todellisuutta ja löytää sekä syvemmän että laajemman ymmärryksen niin maailmaan kuin ortodoksiseen uskoon. Jos emme itse edes halua avautua sille, se ei myöskään voi avautua meille.
”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta,” toteaa pyhä Kyprianus Karthagolainen. Meille ei ole annettu suoraa ilmoitusta siitä, voiko Ortodoksisen kirkon ulkopuolelta pelastua, mutta pelastusta Kirkon ulkopuolella ei ole, sillä Kristuksen Ruumiina pelastus on yhtä kuin Kirkko. Jos siis Jumala pelastaa ihmisiä myös Kirkkoruumiinsa ulkopuolelta, Hän pelastaa heidätkin tulevassa ajassa Kirkkoon. Kuten pyhä Siluan Athosvuorelainen toteaa, rakkaus ei voi kestää sitä, että joku ei pelastu. Siksi meidän on tällainen hyvä hengellinen ”ahdistus” saatava toiminnalliseksi siten, että sekä elämässämme että kaikessa opetuksessamme olemme uskollisia sille mitä Kirkko opettaa. Tätä meiltä vaatii itse Rakkaus. Tätä vaatii meiltä myös Totuus. Toisin sanoen tätä Kristus itse meiltä odottaa.
Nykyisin näen Kirkon ulkopuoliset kristityt eräänlaisina katekumeeneina, jotka usein saavat valtaisan painolastin harhaanjohtavaa, mutta liian vähän oikeansuuntaista opetusta, sillä kristinusko Kirkon ulkopuolella on enemmän tai vähemmän pimeydessä hapuilua. He ovat samankaltaisessa asemassa kuin etiopialainen hoviherra, joka kyllä tunsi kirjoitukset, mutta oli niitä kykenemätön todella ymmärtämään ennen kuin apostoli Filippus tulkitsi ne hänelle Kirkon elävän Tradition kontekstista (Apt. 8:26-39). Lisäksi heiltä puuttuu sakramentaalinen yhteys Kristukseen, kuten katekumeeneilta. Ortodoksisessa kirkossa pelastus on yhteyttä ja osallisuutta Kristukseen ja Kristuksen elämään. Siten vain Kirkossa meille tarjotaan jumalallistumisen edellytykset.
Ihmisen pelastaa hänen suhteensa Kristukseen, ja yksin Jumala tietää ja päättää tämän salaisuuden syvyyden, luonteen ja rajat. Kirkossa meidän kuuluu toimia sopusoinnussa sen ilmoituksen kanssa, jonka Hän on meille antanut. On helppo langeta ajatukseen, että Jumala toimii juuri niin kuin minä itse pidän hyvänä. Kun ihminen näin ajatellen yrittää mahduttaa Jumalan omien aivoitustensa mittoihin, on siinä heti läsnä epäjumalanpalveluksen henki.
Kun katsomme tätä teemaa toisesta suunnasta, näemme kuinka apostoli Paavali osoitti Areiopagilla puhuessaan kunnioitusta jopa Ateenan pakanoiden hurskaudelle. Pyhä Justinus Marttyyri, filosofi ja uskonpuolustaja, sanoo, että pakanauskonnoissakin se, mikä on totuudellista, on meidän. Tällä hän tarkoittaa, että myös pakanoiden uskonnoissa on paljon yhtenevyyttä Kirkon totuuden kanssa.
Kysymys on siitä, mihin mikäkin ihmistä johtaa. Tämän oikein ymmärtäen voimme kunnioittaa Kirkon ulkopuolelta löytyviä Totuuden ja Elämän etsinnän ilmauksia, silloin kun ne osoittavat oikeaan suuntaan. On tiedostettava, että Kirkon ulkopuolella ei missään ole sitä uskon ja totuuden täyteyttä, joka meille tarjotaan Ortodoksisessa kirkossa, joka Kristuksen Ruumiina on todellista osallisuutta Jumalasta.
Jos otamme vakavasti Kristuksen sanat Kirkosta, jota eivät helvetin portitkaan voi voittaa, meidän on samalla kyseenalaistettava oma käsityksemme sellaisesta kirkosta, joka meidän pitää inhimillisessä viisaudessamme korjata ja päivittää. Toisaalta Kirkosta voi kyllä irtautua, ja monet entiset paikalliskirkot ovat tästä kautta historian esimerkkejä. Jumalan ja ihmisen kohtaaminen ja suhteen rakentaminen tapahtuu vapaudessa – myös Kirkossa. Niinpä sen historia on täynnä ristiriitoja, poikkeamia ja väärään suuntaan kulkemisia. Tällöin Kirkon Pyhät (usein oman aikansa toisinajattelijat) ovat pitäneet Kirkkoa pystyssä, sillä Totuuden Henki elää ja vaikuttaa ennen muuta Pyhissä ja heidän kauttaan.
Kirkossa totuuden tunteminen on perustaltaan karismaattista, ei inhimillistä tai institutionaalista. Esimerkiksi Synodi ei ole mikään totuutta tuottava kone, kuten Liturgia ei ole Ehtoollista tuottava kone, vaan ne ovat kohtaamista Totuuden ja Elämän kanssa, jossa ihmisen puolelta tuo kohtaaminen ja tunteminen on joko vajaampaa tai täydempää. Niinpä Kirkon historia on yhtä lailla täynnä huuhaa-synodeja, kuin aitojakin, ja Liturgia on täynnä anomusta, että Jumala lähettäisi Pyhän Hengen, eikä ottaisi Häntä pois. Inhimillisellä ja institutionaalisella tasolla on merkityksensä siinä, miten totuus ilmaistaan ja miten sitä varjellaan ja välitetään eteenpäin.
Itselleni oli suuri siunaus, että löysin suhteen niin menneiden aikojen kuin oman aikamme Pyhien opetuksiin, sillä akateeminen teologianopetus ei ole alkuunkaan riittävää. Pyhistä ja heidän maailmastaan irralleen jäädessään se voi olla yhtä harhaanjohtavaa kuin mikä tahansa maailmallinen usko omaan tietäväisyyteensä.
Kun lopulta ongelmaksi ei osoittautunutkaan vanhentunut ja vahingollinen kirkollinen ajattelu, oli mahdollista ymmärtää, mistä tässä aivan kaikessa on kyse. Pyhät ovat saaneet Jumalalta mitä kallisarvoisimman helmen, sen peltoon kätketyn aarteen, josta Kristus itse puhuu. Tämän koko luomakunnalle arvon ja koko luomiselle tarkoituksen antavan totuuden vuoksi he ovat olleet valmiit myymään kaiken, jopa antamaan oman henkensä. Jotain näin arvokasta ei saa hukata tai turmella, vaan se tulee antaa kaikessa täyteydessään eteenpäin, jotta mahdollisimman moni voisi tulla siitä osalliseksi. Tätä totuutta ei tule väheksyä, häpeillä, saati piilotella, sillä siinä on pelastus.
Kuten kirkkoveisussa sanotaan, emme häpeä sitä, että Kristus ristiinnaulittiin – sitä että meidän Jumalamme alentui ja otti orjan muodon. Samoin emme häpeä sitä, että Kirkko on tässä ajassa “orjan muodossa”, inhimillisen heikkouden sisään kätkettynä, kuten Raamatussa Jumalan Sanakin on inhimilliseen sanaan kätkettynä. Tämä inhimillisyys ei ole todiste siitä, että Kirkko (tai Kristus tai Raamattu) ei ole mitään sen kummempaa kuin muutkaan, vaan se on tapa, jolla Jumala toimii ja on aina toiminut: “Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut.”
Näin tulin omakohtaisesti opiskeluaikanani kokemaan ja oivaltamaan. Mitä omassa olemattomassa kilvoitteluelämässäni sittemmin on tapahtunut, onkin sitten toinen tarina ja vieläpä keskeneräinen sellainen.
Isä Jarmo Hakkaraisen muistolle,
Markus Paavola
Huom. Kirjoitan sanan totuus välillä isolla alkukirjaimella, välillä pienellä. Näin siksi, että joskus viittaan Totuuteen itseensä, jolloin kirjoitan sen isolla vähän samaan tapaan kuin on tapana kirjoittaa Kristus isolla. Toisinaan kuitenkin on kyse enemmän siitä, miten tämä Totuus tulee ilmi Kirkon opetuksen tasolla, eli pyhien kirjoituksissa ja elämässä. Tällöin kirjoitan sen pienellä.