Mitä on pyhyys? Pyhyys on Jumalan ominaisuus, ja siksi se on mysteeri, salaisuus. Yksin Jumala on pyhä. Siten kaikki myös luomakunnassa oleva pyhyys on pyhää vain siksi, että se on yhteydessä pyhyyden lähteeseen – Jumalaan. Toisesta näkökulmasta katsoen, pyhyys on luomatonta. Se, mikä on luotua, voi kuitenkin tulla osalliseksi pyhyydestä, sillä Jumala on luomattomissa energioissaan läsnä kaikkialla luomakunnassaan.

Luomakunnassa pyhyys viittaa erottamiseen ja erottautumiseen. Niinpä kirkkorakennuskin on usein ollut tapana rakentaa lampunjalaksi kaupungin korkeimmalle tai ainakin tärkeimmälle paikalle. Kirkko ei ole ainoastaan kunniapaikalla, vaan aina erotettu todellisuus, jossa erityisellä tavalla tullaan pyhyyden ääreen ja kohtaamaan Jumala.

Esipapillisessa rukouksessaan Kristus erottaa koko Kirkkoruumiinsa maailmasta sanoessaan, ettei rukoile maailman puolesta, vaan apostoliensa, siis Kirkon puolesta. Jotta Kirkko voi pelastaa ja pyhittää maailma, sen täytyy ensin erottautua maailmasta. Kaikki pyhä tulee erottaa maailmasta, sillä jos emme sitä erota, maailma tallaa sen jalkoihinsa joko kirjaimellisesti tai ainakin meidän sydämessämme ja ajatusmaailmassamme. Siksi meidän tulee katkaista henkiset napanuoramme maailmallisiin ideologioihin ja ajatustapoihin, olivatpa ne maallisesti ottaen kuinka hyviä tahansa.

Kun ihminen löytää nöyryyden suhteessa Jumalaan ja Kirkon opetukseen, hän oppii ajan kanssa näkemään myös sen, mikä maallisissa ideologioissa on hyvää, mikä huonoa. Muutoin näistä ideologioista voi tulla meille epäjumalia, sillä epäjumalanpalvonta ei ole ensisijaisesti kuvapatsaiden fyysistä kumartelua, vaan minkä hyvänsä asian asettamista Jumalan yläpuolelle. Kirkon elämään tuotettuina tällaiset asiat suuntaavat meitä ohi pyhyyden tieltä. Synti merkitsee juuri harhaankulkemista.

J. R. R. Tolkienin kirjoissa Hobitti ja Taru sormusten herrasta esiintyy Klonkuksi nimetty hahmo. Sen koko elämä rakentuu ”Aarteekseen” kutsumansa sormuksen ympärille. Lopulta Klonkku suistuu Aarteineen Tuomiovuoreen. Klonkku on oiva kuva ihmisestä, joka ei kykene päästämään irti pakkomielteisestä sitoutumisestaan johonkin maalliseen. Siitä on tullut hänelle epäjumala, ja epäjumalana siitä tulee hänen kuolemansa. Kristus on Elämä. Kaikki pakkomielteinen takertuminen maalliseen, olipa se esine tai ideologia, harhauttaa meidät pois Kristuksen elämästä.

Langennut maailma haluaa tehdä Kirkosta, siis Kristuksesta, oman kuvansa, mikä johtaa meidät pois Kristuksesta. Kirkko – Kristuksen ruumis – ei ole meidän kuvamme ja kaltaisuutemme. Päinvastoin, meidän kutsumuksenamme on puhdistaa Kristuksen kuva omassa itsessämme ja kasvaa kohti Kristuksen kaltaisuutta. Me emme omista pyhyyttä, joten emme voi myöskään itse asettaa pyhyydelle ehtoja. Jos todella haluamme pyhittää maailman ja itsemme, on sen aina ja kaikessa tapahduttava pyhyyden ehdoilla. Kun erotamme pyhyyden maailman muusta maailmasta, me estämme maailmaa maallistamasta sitä: Jos suola muuttaa mauttomaksi, millä se suolataan?

Koska Jumala on pyhä, Hän on myös peljättävä. Jumalanpelko ei liity erilaisten fobioiden maailmaan, sillä ”rakkaudessa ei ole pelkoa”. Sen sijaan jumalanpelko liittyy kaikinpuoliseen kunnioitukseen Jumalan pyhyyttä ja Hänen vertaamattomaan suuruuteensa luomakuntaan nähden. Sen tulee liittyä myös meidän asenteeseemme kaikkea pyhää kohtaan. Vain oikealla asenteella opimme todella rakastamaan Jumalaa, joka itsessään on Rakkaus.

Kirkossa meillä on käytäntöjä ja tapoja, joilla kunnioitusta osoitetaan. Kun esimerkiksi astumme kirkkosaliin, teemme ensin ristinmerkin tai pari kolmekin ristinmerkkiä, ja vasta tämän jälkeen tervehdimme rauhallisesti kirkossa olevia tuttujamme. Sisällä kirkkorakennuksessa me pyrimme käyttäytymään kunnioituksella niin jumalanpalvelusten aikana kuin muulloinkin. Miehet paljastavat päänsä ennen kirkkosaliin astumista, ja osoittavat näin nöyryyttä ja kunnioitusta Jumalalle astuessaan paikkaan, joka on pyhä – paikkaan, jossa ollaan erityisellä tavalla Jumalan läsnäolossa. Kirkon parituhatvuotisen perinteen mukaisesti naiset ovat vastavuoroisesti peittäneet päänsä. Mitä enemmän ihminen elämässään suuntautuu kohti Jumalaa, sitä vähemmän hän tulee kirkkoon ottaakseen rennosti. Jokainen voi omalta kohdaltaan miettiä miten esimerkiksi istuu kirkossa ollessaan. Kirkko on aina pyhä paikka, jossa kaiken tulisi tapahtua kunnioituksella, jotta tämä kunnioituksen henki tarttuisi meihin ja tulisi osaksi arkista vaellustamme.

Säännöt ja tavat eivät hengellisessä elämässä toki ole itsearvoisia eivätkä maagisia. Niiden ei myöskään tulisi edustaa minkäänlaista ahdistunutta tai neuroottista suorittamista. Niiden päämääränä on muokata meidän sydäntemme maaperää, jotta oppisimme todella rakastamaan Jumalaa, tulemaan Jumalan rakkauden välikappaleiksi. Toisaalta jo pelkät hengelliset tottumukset, kuten vilpitön pyrkimys pitää yllä omaa rukoussääntöä ja paastosääntöjä, voivat kantaa ihmistä hengellisesti kuivien kausien yli, ja näin pitää hänet kristillisessä elämässä kiinni. Todellinen kristillinen vaellus vaatii meiltä kuitenkin oikeaa asennetta, oikeaa suhdetta pyhyyden maailmaan – ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa”.

Maailmallinen uskonnollisten muotojen seuraaminen johtaa fariselaiseen moralismiin, joka lopulta voi huipentua fariseusten seuraamiseen myös siinä, että heidän tapaansa naulitsemme oman Liittomme ristille, kun emme saakaan Kristuksesta sitä maailmallisen rauhan, onnen ja rakkauden kuningasta, jota todellisuudessa olemme jämähtäneet halajamaan. Tällaista tyhjää kristillisten muotojen seuraamista näemme paljon ajassamme, vaikka ne muodotkin sisältönsä menetettyään alkavat lopulta muuttua yhä muodottomammiksi. Samalla kokonaisvaltaisen kilvoittelun sijaan kristillinen elämä kaventuu helposti pelkäksi sosiaalietiikaksi, jolla ei itsessään ole kykyä pitää yllä hengellistä elämää.

Oikea suhde Jumalaan, ja siten koko pyhyyden maailmaan, on luopua oikeuksistamme ja oikeutuksistamme. Jumalan edessä sellaisia ei edes voi olla, mutta niitä rakentaessamme rakennamme muurin itsemme ja Jumalan väliin. Tämä tarkoittaa jo sitä, että meistä kellään ei ole oikeutta Ehtoolliseen. Kukaan ei voi vaatia Ehtoollista siksi, että kuuluu Kirkkoon. Ilman oikeaa asennetta, sitä publikaanin nöyryyttä – ”Herra, ole minulle syntiselle armollinen” – osallisuus Kristuksen Ruumiiseen ja Vereen tulee ihmiselle tuomioksi. Oikein ymmärrettynä Jumalan kohtaaminen on ihmiselle aina tuomio. Juuri siksi se vaatii meiltä aina valmistautumista. Jos Kristuksesta tulee meille itsestäänselvyys samalla tavoin kuin aviopuolisosta on vaarana tulla itsestäänselvyys, on tällä vääristymällä yhtä surkeat seuraukset hengelliselle elämälle kuin tuolla toisella on puolisoiden keskinäiselle avioelämälle.

Eukaristiassa pappi kohottaa pyhät ehtoollislahjat ja lausuu: ”Pyhät pyhille.” Tämä tarkoittaa sitä, että pyhät lahjat, siis Kristuksen Ruumis ja Veri, annetaan meille, joiden tulisi olla kaikessa pyhiä, siis elää pyhää elämää. Hengellinen elämä on kuitenkin matka pyhyyden enentämiseksi, ja me ihmiset olemme kukin eri vaiheessa tätä matkaa. Ehtoollisen edessä jokaisen tulisi olla nöyrä, sillä jopa kaikkein pyhittyneimmät ihmiset ovat niin nöyriä, että pitävät itseään kaikkein kelvottomimpina osallistumaan Ehtoolliseen. Kun pappi juuri ennen Ehtoollisen jakamista lausuu ”Uskossa, pelvossa ja rakkaudessa lähestykää”, vain todella pyhittyneet ihmiset voivat ymmärtää lauseen sisällön kaikessa sen suuruudessa ja syvyydessä.

Kun olemme kirkossa tulleet osallisiksi pyhyydestä esimerkiksi osallistumalla Ehtoolliseen, tämän osallisuuden tulee ohjata meitä elämässämme ja sen varrella niin tekemissämme pienemmissä toimissa kuin isommissa ratkaisuissa. Jos erotamme jonkin osan elämästämme irralleen hengellisestä elämästä, siis Kristuksesta, olemme jälleen muurannneet itsemme omien oikeutuksiemme ja ideologioidemme maailmaan. Tässä on jo läsnä epäjumalanpalveluksen henki.

Koska hengellinen elämä on ihanteiltaan osallisuutta Kristukseen kaikessa, omat oikeutemme ja oikeutuksemme näyttäytyvät entistä ongelmallisimmilta. Ne johtavat vain moralismiin, ja harvempi osaa olla sen moralistisempi kuin ihminen, joka sanoo: ”Mikä sinä olet minulle sanomaan miten minun pitää elää.” Siksi hengellisessä elämässämme on erityisen tärkeää löytää se oikea Kirkon omatunto, joka ohjaa meitä pyhitykseen ja jumalallistumiseen. Tällainen omatunto kasvaa ja syvenee ihmisessä, joka elää aitoa hengellistä kilvoituselämää. Jokapäiväisessä elämässämme pyhyyden varjeleminen on oman mielemme varjelemista. Varjelemme niin ajatuksiamme kuin tekojamme, jotta emme erkaantuisi pyhyyden ontologisesta todellisuudesta – Kristuksesta ja Hänen pyhistään.

Kirkossa erotamme myös Kirkkomme jäsenet kaikista muista ihmisistä, olivatpa nämä muut meille kuinka rakkaita hyvänsä. Kristus sanoo, että se, joka ei vihaa isäänsä ja äitiään, vaimoaan tai lapsiaan, jopa omaa elämäänsä (Luuk. 14:26) ei ole kelvollinen Hänelle. Ei Kristus tässä vihaa opeta, vaan tuo korostetusti esiin sen, että Kirkon ontologinen todellisuus on vertaamattomasti enemmän kuin mikään muu. Kirkossa me olemme Kristuksen Ruumiin ja Veren kautta Hänen jäseniään ja kaikkien Pyhien ihmisten sukulaisia. Tämä verisukulaisuus Luojaan on enemmän kuin mikään sukulaisuus tai muukaan suhde voi koskaan olla. Kuten kaikki muukin pyhyyden erottaminen, tämäkin tulee ymmärtää myönteisessä valossa. Emme pidä ketään vähempiarvoisena. Oleellista on ymmärtää, että kaiken ja kaikkien todellinen arvo ja merkitys löytyy Kristuksesta itsestään – siis Kirkosta. Tämän vuoksi apostoli Pietari sanoo: “Te olette ‘valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, omaisuuskansa, julistaaksenne sen jaloja tekoja’, joka on pimeydestä kutsunut teidät ihmeelliseen valkeuteensa” (1 Piet. 2:9)

Pyhyyden maailman erottaminen muusta maailmasta asettaa nämä kaksi maailmaa oikeaan perspektiiviin suhteessa toisiinsa. Tämä johtaa nämä maailmat dynaamiseen suhteeseen, jossa koko maailma – koko luomakunta – pyritään kantamaan uhrina Luojalleen. Luomakunta on Jumalan lahja ihmiselle, mutta lahjan antaja on aina itse lahjaa arvokkaampi. Luoja antaa merkityksen ja suunnan luomakunnalleen. Pyhyyden maailma antaa merkityksen ja suunnan myös omaan elämäämme. Kyse on luodun suhteesta Luojaansa, mikä on jokaisen ihmisen elämän keskeisin ja merkityksellisin asia. Jokainen Kirkon jäsen kuuluu kuninkaallisen papistoon, joka on erotettu maailmasta, jotta hän voisi antaa oman elämänsä ja sen kautta koko maailman vastalahjaksi sen alkuperäiselle antajalle.

Kristus on ”tie, totuus ja elämä”. Kristus on tie rakkauteen totuudessa, ja tämä rakkaus totuudessa on Elämä. Rakkaus ja totuus ovat kuin kolikon kaksi puolta. Vaikka klaavapuolella loistaisi kuinka suuri luku tahansa, on kolikko arvoton, jos kruunapuolelta puuttuu valtakunnan tunnus. Jos rakkautemme ei ole rakkautta Jumalan valtakunnan perspektiivistä, se ei vielä ole kristillistä rakkautta. Päämääränämme on tulla Jumalan rakkauden kantajiksi, kuten Kirkkomme todelliset pyhittäjät. Aito kristillinen rakkaus edustaa pyhyyden maailmaa, sillä sen juuret löytyvät Jumalan valtakunnasta. Pyhyyden maailma toimii eräänlaisena kristillisen rakkauden mittatikkuna. Siksi pyhien eämäkerrat ja pyhittyneiden ihmisten opetukset ovat aina olleet ortodoksikristittyjen mielilukemistoa. Pyhyyden maailmasta aukeaa oikea perspektiivi arvioida ja arvottaa kaikkea elämää, ja mitä ikinä siihen liittyykään.

Eräs hyvä ystäväni kirjoitti keskinäisen viestintämme yhteydessä näin: ”Kunnioitus pyhyyttä kohtaan on kunnioitusta sitä kohtaan, että meillä on Jumala joka loi meidät, vaikkei mikään siihen pakottanut ja antaa meille lahjojaan; että meillä on Kristus, joka tuli ihmiseksi, kärsi meidän edestämme ja teki meidät mahdollisiksi osallistumaan omasta Elämästään, joka on pyhä, koska siinä ei ole mitään vajaata eikä mitään kuoleman tai turmeluksen alaista. Tämä Kristusta rakastava asenne on se, mikä erottaa isä Paisiokselle ominaisen – toisinaan jopa äärimmäiseltä tuntuvan – tarkkuuden neuroosista tai sellaisesta maagisen tyyppisestä ’pyhien asioiden kunnioittamisesta’, joka ei kuitenkaan muuta elämää. Kunnioitamme kaikkea Kristuksen omaa, pyhää, sen takia millainen Kristus on, miten Hän suhtautuu meihin, mitä Hän meille antaa, mitä Hän meidän puolestamme teki. Kun tämä pohja on terve, niin sitten ihminen voi olla tarkka terveesti, ja siihen ei tule neuroosia, koska hän rakastaa Kristusta.”

Markus Paavola

15.7.2025

—————————————————————