Usein ihmisen pelastaa se, että hänellä on ollut edes yksi ihminen, johon luottaa. – isä Jarmo Hakkarainen
Mökin naisen (katso osa 1) elämää määrittää pakko. Hänen hyvyytensä on suorittamista vailla suhdetta kehenkään. Silloin hyvään pyrkiminen jää helposti asioiden vangiksi eikä se muodostu tieksi toisen luo – ei Jumalan eikä lähimmäisen. Hyvyydestä tulee korttitalon rakentamista, persoonattoman vaatimusmöykyn tyydyttämistä. Vaatimuksen esittäjä saattaa olla Jumalan epäonnistunut kuva tai äidin haamu tai mitä kelläkin. Keskeiseksi piirteeksi muodostuu kontrolli ja suorittaminen. Enemmän kuin tehdä luovasti hyvää, hän pyrkii välttämään virheitä – eikä voimia sitten muuhun oikein jääkään, tai vähintäänkin kaikessa taustalla on kireä jännitys ja epäonnistumisen pelko, joka tekee ilmapiiristä raskaan.
Näin muodostuu ”sisäisesti romahtanut marttyyri”, kiltti mutta katkera, jonka hyvyys on luonteeltaan pakko. Hän pelkää virheitä ja on lukinnut itsensä varuillaan olemiseen.
Kun eräältä rikostarinoita kirjoittavalta kirjailijalta kysyttiin haastattelussa, miksi ihmiset aina haluavat lukea nimenomaan pahuudesta, hän vastasi: ”Ketä nyt kiinnostaa joku hyvä ihminen?”. Sitten hän selitti, että pahuus puolestaan on äärettömän monitasoista ja mielenkiintoista.
Dekkarikirjailijan huomio on osuva, mutta samalla hän on väärässä, koska hän on määrittänyt hyvyyden väärin. Siksi hänen kommenttinsa kuulostaa yhtäaikaa sekä siltä, että ”niinhän se on” mutta samalla, että ”hyvänen aika mikä pönttö!”.
Länsimaissa hyvyys on tylsää. Se on määritelty asiakeskeisesti ja on vailla elämää. ”Hyvä ihminen” on ollut pitkään moralismin määrittämä ”kiltti”, joka yrittää toteuttaa ”hyvyyden kaavaa” reagoimalla ulkoisiin vaatimuksiin. Hän yrittää rakentaa turvatilaa, jossa voi elää kiltisti hyvänä ihmisenä, mutta ei sitten kuitenkaan jaksa olla siellä laatikossa. Yhtäältä hän ostaa hyväksyntää ja yrittää näin lunastaa paikkansa, toisaalta hän haaveilee kapinallisuudesta ja tuhmista asioista, koska niissä on dynamiikkaa.
Perinteinen “kiltteys” (tai konservatiivinen moralismi) irrotettuna Kirkon perinteestä, katumuksesta ja ihmisen kutsumuksesta jumaloitumiseen, määrittää hyvyyden ikään kuin laatikoksi, johon ihmisen pitää ahtautua. Sitten tulee vapaamielisyys (liberalismi), joka sanoo, että “tuhmuuskin on ihan kilttiä” ja “vapauttaa” ihmisen kaikkialle ja ei-minnekään, syvenevään orjuuteen himoilleen, nihilismin autiomaahan, jossa kasvaa villipetoja.
Ortodoksisuus on tie, kapea, koska tiessä on reunat, mutta se avautuu alati eteenpäin, jos eteenpäin – kohti kuolemaa – uskaltaa katsoa. Tuohon uskallukseen Pääsiäinen ihmisen vapauttaa. Tie, joka menee läpi kuoleman Kristuksessa, on sekä objektiivinen (kaikille sama) että henkilökohtainen ja jokaiselle erityinen. Se määrittyy Kristuksesta, joka näkee jokaisen erikseen, aina “salassa olevaa sydämen ihmistä” myöten, sillä ”se on Jumalan silmissä kallis” (1. Piet. 3). Kirkko on yhtäaikaa sekä yhteisö- että persoonakeskeinen. Ihmiset yhdistyvät Kristuksessa, johon heillä jokaisella on aivan erityinen suhde.
Moralismi, joka jättää hyvyyden asioiden tasolle, ilman, että kasvattaa näkemään Jumalan ja lähimmäisen erityisinä persoonina, katkaisee hyvyydeltä siivet. Vapauttamisen sijasta se vangitsee ihmisen ja jättää hänet palvelemaan tätä maailmaa, himoja ja pelkoja, väärin toimivan järjen vankina – järjen, josta on tullut vankilan vartija eikä tietä ja siltaa rakentava jalo insinööri.
Terve ortodoksinen etiikka on ilmaistu sanoissa: ”Kiitetty olet sinä Herra, opeta minulle käskysi!” Siksi tuota psalmia (118 / 119) luetaan joka päivä jumalanpalveluksissa.
*
”On hyvä muistaa, että toiselle eläminen ja toisen miellyttäminen ei aina ole rakastamista, vaikka se voi herttaisesti siltä kuulostaa. Se voi olla myös rakkauden ostamista itselle. Se on kaukana aitoudesta, joka taas on välttämätön edellytys todelliselle ja pitkäaikaiselle yhteydelle.” – Anna-Liisa Valtavaara
*
Erona Evankeliumin ja Kirkon kuvaan hyvyydestä ei mökki-kertomuksessa ole se, että nainen antaa kaikkensa. Aito elämä ja ilo eivät löydy itsekeskeisyydestä tai laiskuudesta. Evankeliumi ja koko Kirkon perinne Pyhine ihmisineen todistavat hyvyydestä, joka perustuu elämän antamiseen ja saamiseen lahjana. ”Joka kadottaa elämänsä, löytää sen” – tämä on Evankeliumin perusopetus. Kirkossa sitä nimitetään termillä Eukaristia ja se on Liturgian sydämessä.
Kirkossa kaavat, moraalisäännöt ja typikonit ovat apuvälineitä, joiden tarkoitus on kasvattaa ihmisiä, jotka ovat kykeneviä antamaan itsensä koko sydämestään Jumalalle ja lähimmäiselle. Mutta ihminen voi jäädä myös noiden apuvälineiden vangiksi, tehdä niistä uskonnollisen puuhakerhonsa leikkipuiston, jossa hän ”harjoittaa uskontoa” – perinteistä tai liberaalia – saaden siitä jonkinlaista psykologis-uskonnolista tyydytystä tai yhteisöterapiaa. Tilanne muistuttaa ihmistä, jolla on auto ja olisi tarkoitus lähteä matkaan, mutta uskaltamatta tehdä sitä hän tuunaa autoaan maalaten, virittäen, ripustellen wunderbaumeja ja kauniimpia pölykapseleita ja ajellen joskus ympyrää omassa turvatilassaan.
*
”Lamaannus (akedia) ohitetaan vapaan tahdon harjoittamisella. Tiedän, mitä minun pitää päivittäin tehdä, ja vapaudessa valitsen tehdä sen. Lamaannus minua välillä estää, mutta lamaannus on vain yksi halu. Siinä tilanteessa olen kutsuttu toteuttamaan vapaata tahtoani enkä himojen vangiksi joutunutta tahtoani. Tämä pätee kaikissa tapauksissa, kun minua kutsutaan osoittamaan kuuliaisuutta, toteuttamaan jotakin sääntöä tai käskyä. Nämä kaikki ovat mahdollisuuksia vapaan tahdon harjoitukseen. Ne ovat polkuja, jotka johtavat vapauden tielle. Säännöt ja ohjeistukset eivät ole siteitä ja rajoituksia, kuten tapaamme luulla.” – Kreetan Khrysopigin luostarin igumenia Theosemni
*
– Vanhus, kun tunnen sydämeni muuttuvan kovaksi kuin kivi, mitä minun tulisi tehdä?
– Sinun ongelmasi ei ole kova sydän, vaan mielen ohjaama sydän. Mielesi on ottanut koko sydämen valtaansa, ja sydän on nyt mielen palveluksessa. Mutta on vielä mahdollisuus sydämellesi palata.
– Kuinka?
– Joka päivä sinun täytyy lukea kanoni Jumalansynnyttäjälle. Jos haluat saada sydämesi takaisin kuntoon, se on paras lääke. Sinulla on sydän, mutta se on logiikan sumentama. Sinä seuraat eurooppalaista ”ohjeistoa”, eurooppalaista ajattelutapaa. Sinä tahdot olla uskollinen muodolle ja tehdä kaiken oikein. Jos olisit eurooppalainen virkailija, olisit esimerkillinen, aina ajallaan, virheetön tehtävissäsi, esimerkki jota seurata. Jos soveltaisit tämän suoraselkäisyyden hengellisiin asioihin, sinä varmasti tekisit suuria hengellisiä harppauksia ja saavuttaisit pian Paratiisin. Mutta katsohan, eurooppalainen henki logiikkansa kanssa ei ole matkalla Jumalan luo vaan kuuhun. Nyt sinä käyttäydyt kuin valtion virkamies. Asiat ovat erilailla hengellisessä elämässä. Mitä tarvitaan, on yksinkertaisuus. Toimi yksinkertaisesti ja luota Jumalaan.
Vanhus Paisios Athosvuorelainen
Surotin nunnaluostarin vihkonen ”Rationalism in Our Times”
*
Toimittanut H. Alex Saulamo, 27.4.2026.
Alkuosa editoitu 29.4.2026.
——————————————————
Katso osa1: