”Ihmiset toisinaan kompastuvat totuuteen, mutta suurin osa kokoaa itsensä ja kiirehtii eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.” – Winston Churchill

Kun ihminen on astumassa johonkin tärkeään elämänvaiheeseen, kuten avioliittoon tai pappeuteen, melko usein on tilanne sellainen, että hän elää haavemaailmassa. Päättäväisesti hän torjuu totuuden yritykset särkeä hänen edessään leijuva ja ihanasti huumaava tulevaisuuden kangastus. Aivot ovat ehkä pehmenneet ja valuneet jonnekin pois paikaltaan. Tai päätä puristaa kuviteltu kamilavka. Mahdollisesti sekä että. On ehkä tarve ylipäätään päästä jonnekin, tai jostain pois.

Tuolloin tarvittaisiin kunnollinen rippi-isä, joka pakottaisi ihmisen katsomaan itseään ja tilannettaan rehellisesti, tai oikea ystävä, joka tarvittaessa antaisi vaikka henkisesti hieman turpiin, niin että pää vähän selviäisi. Mieluummin molemmat.

Yksi ihmisten tyypillinen harhaan menemisen perusta on se, että itsensä rehellisesti katsomisen sijaan, kun sitä ei osata tai uskalleta tehdä, mennään auttamaan muita. Muita autettaessa – etenkin jos siihen saa vielä jonkin rooliasun itseään peittämään – voi helpommin (ainakin jonkin aikaa) paeta itseään. Pitemmän päälle siitä ei yleensä hyvä heilu. Eri asia sitten on, että esimerkiksi papin tulee joka tapauksessa kasvaa jatkossakin ja avioliitto on kasvamisen paikka – mutta se onnistuu vain rehellisyyden pohjalta.

Nykyään kulttuuri ja elämä on omituista pinnalla luistelua. Ihmiset ovat tiedollisesti paljon koulutettuja ja älykkäitä, niin että heidän pinnallisuutensa on monimutkaista ja toisinaan lähes vaikuttavaa. Tältä pohjalta ihmisten suhde esimerkiksi Kirkon traditioon muistuttaa usein tilannetta, että he ovat jäätyneen lammen jäisellä pinnalla taitoluistelijoita, jotka tuntevat usein lähes koko lammen – pinnalta. Kuitenkin he kuolevat nälkään, koska syvemmälle pääsemiseen ja kalan saamiseen tarvitaan paikallaan olemista, nöyryyttä ja yksinkertaisuutta – kuvaannollisesti siis kairaamista ja kärsivällistä pilkkimistä.

Melkein kaikkiahan meitä toisinaan viedään tai kyykytetään nöyryyttävällä tavalla, mikä antaa mahdollisuuden itsetuntemukseen, katumukseen ja nöyryyteen – mutta ei pakota siihen. Siihen ei mikään voi pakottaa, vaan ihminen voi kaiken selittää pois. Se on toisten syy, olosuhteiden syy, kemiallisten aineiden syy, tai ”ei tässä siitä ole kysymys” tai jos konttaan ojassa niin ”millä perusteella se tie on se oikea paikka kulkea, miksi ojassa konttaaminen on muka vähempiarvoista”… ja niin edelleen.

Aikamme ilmapiirissä, jossa kaikki tiedetään, mutta pinnallisesti, on tyypillistä, että pinta pysyy mutta sisältö vaihdetaan. Tämä koskee myös kirkollisia tai elämän kannalta keskeisiä asioita ja ilmauksia. ”Rakkaus” voi tarkoittaa jotakuinkin mitä tahansa, mikä vie ihmistä. ”Kuuliaisuus” on sangen usein pakoauto, jolla lähdetään karkuun silloin, kun jotain olisi pitänyt sanoa tai tehdä.

Hyveitten yksi aitoustarkistus-metodi on siinä, kuinka paljon niistä on valmis maksamaan. Sellaisten hyveitten, jotka eivät uhkaa omaa mukavuusaluetta eivätkä maksa mitään, aitous saattaa olla kyseenalainen. Hyveet eivät varsinaisesti sijaitse omalla mukavuusalueella, vaan ovat tie sieltä ulos. Hyveet liittävät ihmisen Kristukseen, ja tämä toimii eukaristisesti: ihminen vaihtaa ajallisen elämän iankaikkiseen, kantaa elämänsä uhriksi jollain tavalla.

Pappiskoulutuksen (teologikoulutuksen) keskeinen ongelma on se, että sitä kautta lähestulkoon pelkästään kirjoja lukemalla voi päätyä tilanteeseen, missä pitäisi olla seurakunnan isä. Se tarkoittaa johtajaa, jolla on halu ja kyky laittaa kaikki peliin, itsensä likoon, johtaa toisia ja osoittaa sitä miehekästä rakkautta, mikä on isän tehtävä perheessä. Jos kuitenkin lähtökohtaisesti viitalla on peitetty puuttuva mies, niin jatkossa tämän perusongelman tunnistaminen ja tunnustaminen on mahdollisesti entistä vaikeampaa, kun ihminen on korotettu erityiseen asemaan toisten silmissä.

Että voi tulla pyhäksi, täytyy ensin olla kunnon mies (miesten tapauksessa). Että voi alkaa kasvamaan, täytyy ensin olla rehellisesti oma itsensä. Kirkossa Kristuksen kanssa hienoa on se, että saa ja täytyy aloittaa sieltä, missä on. Toisella tavalla sanottuna se tarkoittaa, että täytyisi lopettaa esiintyminen, mikä ei aina ole aivan yksinkertaista, kun ihminen ei ehkä itsekään tunne muuta omaa itseään kuin sen esiintyjän.

Sanotaan, että ihminen oppii tuntemaan itsensä syvemmin suhteessa Kristukseen. Pyhittäjä Porfyrioksen mukaan yksi ratkaiseva kynnys on siinä, että ihminen uskoo (sisäisenä asenteena eikä teoreettisena ajatuksena tai puheenpartena), että Jumala on rakkaus ja että Jumala rakastaa häntä erityisesti – kuten Hän rakastaa jokaista ihmistä erityisesti. Silloin ihmisen ei tarvitse esiintyä omassa elämässään (eikä Kirkossa), vaan hän voi alkaa kääntämään suuntaansa ja kasvamaan oikeasti, koska hänen olemassaolonsa ja elämänsä ei enää tule ihmisten hyväksynnästä vaan sieltä mistä se oikeastikin tulee.

”Tässä on ratkaiseva kohta. Jos hän hyväksyy sen, että Jumala on rakkaus, hänen ylleen loistaa runsas valo, jollaista hän ei ole nähnyt koskaan. Näin hän kohtaa pelastuksensa.” – Arkkimandriitta Porfyrios Kausokalivialainen, Rakkauden haavoittama

H. Alex Saulamo

———————————-

Kuva: pyhän Andreaan skiitta, Athosvuori, ”Kristus ainoa ihmisiärakastava”.