Halki, poikki ja pinoon, kuin avohakkuiden karussa todellisuudessa. Tällaista on teologiankoulutus, kun se jää ”pölkkyteologian”tasolle. Jos hyvin käy, tuloksena saadaan toki jotain lämmikkeeksi ja raaka-ainetta askarrella jotain kivaa pientä. Jos käy huonosti, kasvatetaan vieläpä omaa hybristä ja vedetään muitakin sen piiriin – vedätetään sekä itseä että muita.

Ortodoksinen teologia on metsä. Se on elävä ja eläväksitekevä organismi, oma ekosysteeminsä. Jos sen haluaa oppia tuntemaan, täytyy metsään astua sisään. On hengitettävä sen ilmaa ja vaellettava pyhien tallaamia polkuja. Ortodoksisen teologian tuntemusta ei voi olla ilman elävää suhdetta elävään uskoon ja Kirkon elämään – Kristukseen ja Hänen pyhiinsä.

Teologian metsässä ihminen ymmärtää olevansa osa luontoa, ja vielä enemmän, hän tajuaa olevansa osallisena myös luomattomasta todellisuudesta. Teologian metsä on pyhä paikka, jossa me otamme hatun pois päästä ja kumarramme. Nöyryys on vaellussauvana, pyhät ihmiset oppaina. Ihminen on teologisen metsän viljelijä ja varjelija. Hänen arvokkain tehtävänsä on säilyttää metsä turmeltumattomana ja ennallistaa se, missä hyvänsä hakkuut ja kuivatukset ovat päässeet tekemään pahojaan.

Ortodoksisen teologian metsä on maailmallisuuden hiilinielu. Mitä enemmän me vietämme aikaamme tässä metsässä, sitä vähemmän me viljelemme maailmallisuutta omassa elämässämme ja maailmassa. Mitä enemmän me elämme teologian metsässä, sitä enemmän osallisuutemme sen pyhyydestä pyhittää kauttamme koko luomakuntaa. Aito kristillinen elämä on kaikkinensa elävää teologiaa, vaeltamista teologian metsässä.

Teologian metsää voi lähestyä monesta suunnasta. Sitä voi lähestyä totuuden tai rakkauden näkökulmasta, kilvoitteluelämän tai jumalanpalveluselämän näkökulmasta, pyhien isien tai Raamatun näkökulmasta, vapauden tai kuuliaisuuden näkökulmasta, ja monesta muustakin näkökulmasta. Aina sitä kuitenkin on lähestyttävä kokonaisuutena. Kun ihminen astuu metsään, häntä vastaan tulee muutakin elävää kuin pelkkiä puita. Kaikki ne ovat suhteessa toisiinsa. Myös meidän kuuluu olla elävässä suhteessa niihin kaikkiin. Teologisessa metsässä vallitsee symbioottinen monimuotoisuus – ykseys moninaisuudessa.

Nykyihminen on usein yksin oman päänsä sisällä. Hän jää helposti tarkkailijaksi, eikä edes astu metsään. Jos teologiankoulutus vääristyy, se vain entisestään tukee tällaista juurettomuutta. Jos ihminen ei astu avoimin mielin teologian metsään, tai hän vain jatkaa pölkkysafariaan, hänestä tulee tosiasiallisesti sokea – hän ei enää näe metsää puilta, eikä Totuutta faktoilta.

Jos emme halua harrastaa pystyynkuollutta ”pölkkyteologiaa”, meidän kuuluu mennä metsään, mutta oikealla asenteella ja metsän ainoalaatuista ekosysteemiä kaikessa kunnioittaen. Muutoin käytämme metsän hiilinielua väärin ja puuhastelustamme sen parissa tulee pelkkä päästöjen lähde. Seurauksena ei olisi vähempää kuin dramaattinen hengellinen ilmastonmuutos yhä pahentuvine ääri-ilmiöineen.

Markus Paavola

6.9.2026