Suurinkvisiittorin uskonto
”Minkä tähden Getsemane ja Golgata ovat välttämättömiä maailman pelastukselle? Ristiriita Kristuksen ja maailman välillä on täysin käsittämätön.” – pt. Sofroni Saharov
”Tule alas ristiltä, niin me uskomme!” (Matt. 27) Mutta Kristus oli hiljaa, eikä tullut alas Ristiltä. Hän ei antanut kiistatonta todistetta, joka pakottaisi kaikki uskomaan tai seuraamaan Häntä. Ihminen joutuu uskomaan Mirhantuojia ja Apostoleja, etsimään Kristusta – jos haluaa.
Miksi Kristus ei tehnyt Häneen uskomista helpommaksi? Miksi Hän ei tehnyt asioita kertakaikkiaan selväksi? Asioiden kuntoon laittamisen ja paremman maailman sijasta Hän valitsi Ristin – hiljaisen kärsimyksen – ja vieläpä kutsuu siihen toisiakin, ja rakensi Kirkkonsakin sen varaan.
Insinöörin silmälasein katsottuna homma ei näytä oikein koskaan lähteneen toimimaan. ”Miksi Jumala ei saa tätä toimimaan” on piinaava ajatus, jonka inspiroimana Kirkosta on koetettu tehdä toimivampaa, järkevämpää, turvallisempaa, voimakkaampaa, tasa-arvoisempaa ja niin edelleen. Yleensä tuossa projektissa törmätään Ristiin, joka näyttäisi vaativan työstämistä. Kirkon katolla töröttävä kidutusväline luo ikävän muotoisen varjon kohti onneaan pyrkivän ihmisen tielle.
Tämän dynamiikan yksi hienoimpia kuvauksia on F. M. Dostojevskin kirjassa ”Karamazovin veljekset”, runoelmassa ”Suurinkvisiittori”. Siinä Kristus ilmestyy maailmaan samaan tapaan kuin aikoinaan…
Kristus ilmestyy hiljaa ja huomaamatta, mutta kummallista – kaikki tunsivat Hänet. Kansa rientää vastustamattomalla voimalla Hänen luokseen, ympäröi hänet, kasvaa suureksi joukoksi Hänen ympärillään, seuraa Häntä. Hän kulkee vaiteliaana heidän keskellään hiljaisesti rajattoman ymmärtäväisesti hymyillen. Rakkauden aurinko palaa Hänen sydämessään, Valon, Valistuksen ja Voiman säteet virtaavat Hänen silmistään ja vuotaessaan ihmisiin värähdyttävät näiden sydämet vastarakkauteen.
Kristuksen vaikutuksen ihmisiin huomaa myös ohi kulkeva suurinkvisiittori, ”yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko, pitkä ja suora, silmät kuopalla, niissä tulikipinän kaltainen valo”. Hänen kasvonsa synkistyvät, hän kurtistaa harmaita kulmakarvojaan, ojentaa sormensa ja käskee vartijoita ottamaan Kristuksen kiinni. ”Väkijoukko kumartaa heti yhtenä miehenä maahan asti vanhan inkvisiittorin edessä, tämä siunaa kansaa ja kulkee ohi.”
Niin Kristus vangitaan, mutta yöllä itse inkvisiittori ilmestyy vankilaan, astuu hitaasti lamppu kädessä sisälle ja kysyy Kristukselta: ”Sinäkö se olet, Sinäkö? Miksi olet tullut häiritsemään meitä?”
Inkvisiittori on kirkonmies, joka ihmisrakkaudessaan vihaa Kristusta, koska tämä vaatii ihmisiltä liikaa. Siksi hän on rakentanut kirkosta uskonnollisen turvatilan, jonka hän on vapauttanut Kristuksen vaikutuksesta ja jossa hän itse hallitsee ihmisten parhaaksi antaen näiden olla onnellisia. Hän on vapauttanut ihmiset siitä liian suuresta taakasta, jonka Kristus heille on antanut, vapaudesta: ”Etkö todellakaan ajatellut, että hän lopulta hylkää ja kieltää Sinun kuvasi ja Sinun totuutesi, jos hänet näännytetään niin kauhean taakan alla kuin valinnan vapaus?”.
Hän tarjoaa ihmisille ”yhdessä kumartamista” sillä tämä on ihmistä alusta asti piinannut tarve: ”Ihminen pyrkii kumartamaan sitä, mikä on kiistatonta, niin kiistatonta, että kaikki ihmiset suostuisivat yhdellä kertaa kumartamaan sitä. Sillä näiden säälittävien olentojen huolena ei ole vain se, että he löytäisivät sen, jonka edessä minun tai toisen täytyy kumartaa, vaan heidän pitäisi löytää sellainen, että kaikki uskoisivat siihen, kaikki kumartuisivat sen edessä, ehdottomasti kaikki yhdessä. Tuo tarve kumartaa yhteisesti on jokaisen ihmisen suurimpana piinana, se on ollut koko ihmiskunnan piinana aikojen alusta asti.”
Tähän ”yhdessä kumartamiseen” Kristus olisi voinut pakottaa ihmiset, mutta ei tehnyt sitä. Maailma ei tätä koskaan ymmärrä: miten voi olla hyvyyden täyteys, joka ei pakota, vaan sen sijaan valitsee Ristin ja osoittaa sen ainoaksi tieksi vapauteen?
Kun Jeesus ravitsi kansanjoukot enentämällä leivät, hänestä haluttiin tehdä kuningas – mutta Hän pakeni: ”Sinä olet hylännyt ainoan ehdottoman lipun, jota tarjottiin Sinulle, jotta kaikki ehdottomasti kumartaisivat Sinua – se on maallisen leivän lippu, mutta Sinä olet hylännyt sen vapauden ja taivaallisen leivän nimessä.”
”Sinä halusit, että ihminen seuraisi Sinua vapaasti, hurmaantuneena ja kiintyneenä Sinuun.” Kristus ei antanut ihmiselle kaavaa olla hyvä ihminen, ei selvää kriteeriä siitä, mikä riittää, muuta kuin rakkauden, täyden rakkauden käskyn. Ihmisen pitäisi elää kriteerinään itse Kristus…Niinpä inkvisiittori valittaa: ”Lujan muinaisen lain asemesta ihmisen oli siitä lähtien itse päätettävä vapain sydämin mikä on hyvää ja mikä on pahaa, ohjeenaan vain Sinun kuvasi silmiensä edessä…”
Kristus ei tehnyt riittävästi ihmeitä, eikä varsinkaan niissä ratkaisevissa kohdin, jolloin tilanne olisi käännetty voitoksi: ”Sinä et tullut alas ristiltä, kun Sinulle huudettiin pilkaten ja ärsyttäen: – Tule alas ristiltä, niin me uskomme, että se olet Sinä. Et tullut alas sen vuoksi, että taaskaan et tahtonut orjuuttaa ihmistä ihmeellä ja janosit vapaata uskoa etkä ihmeisiin perustuvaa. Sinä janosit pakotonta rakkautta etkä kahlitun orjamaisia ihastuksen purkauksia voiman edessä…”
”Minä vannon, että ihminen on luotu heikommaksi ja alhaisemmaksi kuin sinä olet luullut! Voiko hän täytttää, voiko hän täyttää sen minkä Sinä olet täyttänyt? Vaatiessasi niin paljon Sinä olet menetellyt ikään kuin et enää säälisi ihmistä, sillä Sinä olet vaatinut häneltä liian paljon, – ja kuka on ollut se: Hän joka rakasti ihmistä enemmän kuin itseään! Jos olisit pitänyt häntä vähemmän arvoisena, olisit vaatinutkin häneltä vähemmän ja tämä olisi ollut lähempänä rakkautta, sillä hänen kuormansa olisi ollut kevyempi.”
Kristuksen tarjoama rakkaus vapaudessa ja kärsimyksessä on inkvisiittorille ”järjettömyyttä”, josta hän on omien sanojensa mukaan ”havahtunut”. Hän kääntyi ja liittyi niihin, jotka ”kuolevaisten onnen tähden” parantelivat Kristuksen pelastustekoa kansan hyväksi:
”Emmekö me rakastaneet ihmiskuntaa, kun niin nöyrästi tunnustimme sen voimattomuuden, kevensimme rakkaudella sen taakkaa ja sallimme sen tehdä syntiäkin heikon luontonsa tähden, jos se vain tapahtui meidän luvallamme? Miksi siis nyt olet tullut häiritsemään meitä? Miksi katsot minua sävyisillä silmilläsi niin ääneti ja läpitunkevasti? Vihastu, en pyydä Sinun rakkauttasi, sillä en rakasta sinua.”
Kun inkvisiittori on vaiennut, hän odottaa jonkin aikaa, että Vanki vastaisi hänelle. Hänestä Hänen vaitiolonsa on raskasta. Hän oli huomannut, miten Vanki kaiken aikaa oli kuunnellut häntä läpitunkevasti katsellen, hiljaa tuijottaen suoraan hänen silmiinsä, eikä nähtävästi halunnut väittää vastaan. Ukko olisi toivonut, että toinen olisi sanonut hänelle jotakin, vaikka katkeraa tai pelottavaakin. Mutta äkkiä Hän lähestyykin ääneti vanhusta ja suutelee hiljaa tämän verettömiä yhdeksänkymmenvuotiaan huulia. Siinä on koko vastaus.
Kristuksen vastaus on hiljainen kuin Ristillä. Samalla se on aivan täysi, sillä se on Hän itse. Kristuksen vastaus ei pakota, vaan kutsuu seuraamaan vapaudessa: ”Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24; ks. myös Mark. 8:34, Luuk. 9:23)
Kristuksen sanassa ei ole pakottamista tai väkivaltaa tai manipulointia. Sen vakuuttavuus ei ole tämän maailman voima tai ”kylmä totuus”, joka alistaa toiset. Mutta kuitenkin se tuomitsee koko maailman, se on ”kova puhe, kuka voi sitä kuulla?” Sen tähden ”monet hänen opetuslapsistaan vetäytyivät pois eivätkä enää vaeltaneet hänen kanssansa” (Joh. 6:60, 66).
Kristuksen sana on luonteeltaan kutsu lähteä matkaan kohti täyteyttä, jonka voi ottaa vastaan vain vapaasti valiten ja täydesti. Kristus palautti ihmisen suuruuden valiten vapaasti kärsimyksen Ristillä, josta tuli todellisen vapauden tunnusmerkki ja tienviitta. Risti on Pääsiäisen aarreaitta, jossa Kristuksen ihmiselle antaman vastauksen täyteys asuu:
”Seuratkaa Kristusta ja nouskaa Golgatalle. Tämä nousu on samaa taistelua, jota Kristus kävi rakkaudessaan koko maailmaa kohtaan. Kun taistelu tapahtuu vain maailman ja sen himojen tasolla, ihmiset uupuvat ja pian vanhenevat. Mutta kun kärsimykset syntyvät taistelusta, jota me Kristuksen Hengessä käymme himoja vastaan, ihmiset syntyvät uudelleen.” (pt. Sofroni Saharov)
”Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.” (Joh. 8)
Toim.
H. Alex Saulamo
Suurinkvisiittorin otteet on F. M. Dostojevskin kirjasta Karamazovin veljekset, Ivan Karamazovin runoelmasta ”suurinkvisiittori” (Karisto Oy, Hämeenlinna 1994, 5. painos. Suom. Lea Pyykkö.) Runoelma löytyy teoksen kirjasta numero 5.
Isä Sofroni Saharovin otteet on kirjasta ”Hengestä ja elämästä”.