Pyhittäjä Porfyrioksesta (muisto 2.12.) kerrotaan eräässä kirjassa seuraava tapaus:

Eräs ystäväni sai osakseen, kuten hän minulle paljasti, kovaa kohtelua joiltakin ankarien periaatteiden ihmisiltä sillä seurauksella, että hän kului loppuun ja tuli lopullisesti täysin väärin ymmärretyksi luonteensa suhteen. Vanhus Porfyrios palautti hänelle sielun rauhan, sillä hän laittoi asiat kohdalleen tehden onnistuneen sielun röngtenkuvauksen. Hän sanoi: ”Sinä olet hyväluonteinen, herkkä, rauhallinen – Jumalan lammas. Mutta kun he kohtelevat sinua agressiivisesti, vetäydyt kasaan, pistät sisäisesti vastaan, ja silloin he tulkitsevat sinut väärin eivätkä ymmärrä. Kun taas he kohtelevat sinua hyvyydellä, paljastat sisältäsi sellaisia hyviä asioita, että toiset ovat ihmeissään.”

”Ne ihmiset, jotka sinut tulkitsivat väärin ja sinua haavoittivat, eivät tunne vanhaa tarinaa tuulesta ja auringosta, jotka riitelivät siitä, kumpi on voimakkaampi, ja päättivät testata asian seuraavalla kokeeella: voimakkaampi olisi se, kumpi saisi päällysviitan pois paimenelta, joka matkasi ylös vuorenrinnettä. Ensin tuuli puhalsi, ja puhalsi uudestaan, mutta paimen, joka alkoi palella, kietoutui viittaansa entistä tiukemmin. Sitten tuli aurinko esiin pilven takaa, levitti hyvyyttä ja lämpöä, ja niin paimen, jolle tuli lämmin, otti pois viittansa. Silloin aurinko huusi tuulelle: ”Näitkös, kumpi meistä kahdesta on voimakkaampi?” Ja isä Porfyrios lopetti puheensa: ”Et voita ihmistä ”omaksesi” voimalla, vaan ainoastaan hyvyydellä.”

Κ. Γιαννιτσιώτη, Κοντά στό Γέροντα Πορφύριο, Αθήναι 1995.

*

On vakava asia elää mahdollisten jumalten ja jumalattarien yhteisössä, muistaa, että tylsin ja mielenkiinnottominkin puhuttelemanne henkilö saattaa jonakin päivänä olla olento, jota hänet nähdessänne haluaisitte palvoa tai jossa kenties on painajaisenomainen kauhun ja rappion leima. Kaiken päivää me jossakin määrin autamme toisiamme jompaankumpaan näistä kohtaloista. Näiden kaikki käsittävien mahdollisuuksien valossa, niille kuuluvalla kunnioittavalla pelolla ja varovaisuudella, meidän tulisi hoitaa kaikki keskinäiset asiamme, ystävyyssuhteemme, rakkautemme, leikkimme, politiikkamme.

Ei ole olemassa tavallisia ihmisiä. Milloinkaan ette ole puhuneet pelkälle kuolevaiselle. Kansat, kulttuurit, taiteet, sivistysmuodot – ne ovat kuolevaisia, ja meihin verrattuna ne elävät hyttysen elämän. Mutta kuolematon on se, jonka kanssa me pilailemme, työskentelemme, solmimme avioliiton, jota torumme ja käytämme hyödyksemme – on kysymys loputtomista kauhuista tai ikuisesti kestävästä kirkkaudesta. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän olisi aina oltava vakavia. Meidän täytyy ilakoidakin. Mutta meidän huvituksiemme täytyy olla sen laatuisia (ja tosiasiassa sellaiset ovatkin hauskimpia), jollaisia harrastavat keskenään ne ihmiset, jotka alusta alkaen ovat ottaneet toisensa vakavasti – ilman kevytmielisyyttä, ylemmyyden värittämää suhtautumista ja omahyväisyyttä.

Ja armeliaisuutemme on oltava todellista ja kallisarvoista rakkautta, – meidän täytyy tajuta synti syvällisesti siitä huolimatta, että rakastamme synnintekijää – se ei saa olla pelkkää suvaitsevaisuutta tai halpahintaista lempeyttä, joka on rakkauden irvikuva, samalla tavalla kuin kevytmielisyyskään ei ole todellista hauskuutta. Pyhän sakramentin jälkeen lähimmäisenne on pyhin aistienne havaitsema kohde. Jos hän on kristitty lähimmäinen, hän on lähes yhtä pyhä kuin ehtoollinen, sillä myös hänessä Kristus vere latitat – hänessä on totisesti kätkettynä sekä hän, joka ylistää, että Hän, jota ylistetään, itse kaikkivaltiaan Jumalan kunnia.

C. S. Lewis, The Weight of Glory, Theology, osa XLIII (marraskuussa 1941), s. 273-74. Lainattu teoksesta C. S. Lewis, Entisen ateistin kristillisiä esseitä.

*

Elämässä ei ole mitään arkipäiväistä, pientä eikä merkityksetöntä.

Pt. Sofroni Saharov

———————————-