Isä Jarmo Hakkarainen, suurella sydämellä varustettu “omituinen höpöttäjä” löysi tiensä syvemmälle, jätti moniin syvän ja lähtemättömän jäljen ja jätti jälkeensä tyhjän paikan, jolle ei näy täyttäjää.

Isä Jarmo Hakkarainen oli Kirkon ihminen ja sielujen paimen koko sydämestään.

Isä Jarmo kiivaili Kristuksen ja Kirkon puolesta, ja oli valmis maksamaan siitä.

Isä Jarmolle Kirkko ei ollut esiintymislava häntä itseään varten – vaikka hän puhui paljon.

Isä Jarmo on niitä harvoja, joiden teologinen ja kirkollinen eetos ja ajatus kirkastuivat vanhemmiten.

Ajan myötä isä Jarmo löysi Kirkon perinteen elävän ytimen, viime kädessä Kristuksen, yhä syvemmin.

Isä Jarmosta tulee mieleen edesmennyt Serbian kirkon Montenegron metropoliitta Amfilohios, joka sai keskeisen elämänohjeensa Kristuksen tähden houkalta venäläisellä hautausmaalla: “Mene syvemmälle, isä, mene syvemmälle!”

Isä Jarmo ei tehnyt vaikutusta kaikkitietävyydellä tai leiskuvilla älynväläyksillä eikä hallinnut ilmapiiriä viehättävyyteen pukeutuneella ylimielisyydellä tai narsistisella röyhkeydellä, kuten usein on tapana. Vaikutus tuli syvempää ja osui syvemmälle, se tuli siitä elämänasenteesta ja hengestä, miten hän suhtautui Kirkkoon ja sen perinteeseen ja miten hän suhtautui toisiin ihmisiin.

Isä Jarmo oli syvemmältä elävä ja lämmin, vaikka saattoi olla pinnalta kyyninen. Usein on toisinpäin, pinnalta ihmiset ovat mukavia, mutta sisältä tyhjiä, kyynisiä tai teräksisen itsekkäitä.

Isä Jarmo lainasi usein Evankeliumin opetusta: “Olkoon ‘kyllä’ teille ‘kyllä’, ja ‘ei’ olkoon ‘ei’. Jotta voi sanoa Kristukselle täyden “kyllä”, täytyy sanoa “ei” kaikelle muulle ja koko maailmalle – silloin kun puhutaan siitä mikä ihmistä viime kädessä määrittää.

Isä Jarmon ilme oli usein sellainen, että hänen sieluunsa koski. Hän ymmärsi, mitä Kirkko voisi olla – sielujen todellinen sairaala oikeasti terveitten ihmisten kasvattajana

Isä Jarmon puheessa Kirkosta, sen teologiasta ja sen pyhistä isistä oli tietty sävy, sillä hän seisoi ja eli sen varassa ja se oli hänelle rakas.

Isä Jarmo ei tutkinut Kirkon perinnettä ylhäältä eikä ulkoa, ei hyönteistohtorin tai ruumiinavaajan tavoin, kuten yleensä on tapana.

Isä Jarmo ymmärsi, että Kirkon perinteen salaisuus on siinä, että sen inhimilliseen ja vajavaiseen ulkomuotoon on piiloutunut Elämä ja Ylösnousemus, joka on “ottanut orjan muodon”.

Saman asian hän ymmärsi toisten ihmisten suhteen.

Isä Jarmon seurassa ei koskaan tuntunut, että on häiriöksi.

Isä Jarmo oli bysanttilainen filantrooppi ja Ortodoksinen humanisti.

Isä Jarmo piti huolta hengellisistä lapsistaan, ja oli valmis maksamaan siitäkin.

Isä Jarmo jätti tyhjän paikan, jolle ei näy täyttäjää.

“Kenelle me olemme kuuliaisia?” kysyi isä Jarmo. Jos Kristus ei määritä hyveitä, ne eivät ole hyveitä ensinkään.

Isä Jarmo puhui Kristuksesta – muutenkin kuin “pakkopullana” saarnassa – eikä saarnassakaan “pakkopullana”.

Kuten isä Jarmolle rakas pyhä Justin Popovits sanoi, Kristus on kaikkien Ortodoksisten hyveitten sisältö ja kriteeri. Tästä isä Jarmo, kaikessa erikoisessa tavallisuudessaan ja omalaatuisessa maanläheisyydessään, oli loistava esimerkki.

“Missä on aarteesi, siellä on sydämesi.”

H. Alex Saulamo

3.4.2026

———————————