Muistan kristinoppileireiltä leikkihäät, joissa leiriläispari vihittiin leikisti avioliittoon. Toimittava pappi muisti päättää lauseensa aina sanaan ”leikisti”. Eipä minulla mitään tätä edelleen käytössä olevaa opetusmuotoa vastaan ole. Aika ajoin – yli pari vuosikymmentä – on kuitenkin vahvistumistaan vahvistunut käsitys, että kirkollisen ja hengellisen elämän todelliset elämääkantavat asiat otetaan omassa paikalliskirkossamme syvemmässäkin merkityksessä ”leikisti”.

Tänä päivänä maamme valtamedioissa on kiinnitetty huomiota ilmiöön, että nuoret miehet ovat kiinnostuneita perinteisistä kristinuskon arvoista ja muodoista. Asiaa sopii toki ihmetellä, mutta Kirkon historiasta löytyy melko vastaavanlainen ilmiö. Luostarilaitoksen synty ajoittui juuri aikaan, jolloin kirkollinen elämä alkoi oman aikansa mittapuitteissa maallistua. Tuohon aikaan asioita ei sentään vielä otettu ”leikisti”, eikä kristillistä elämännäkemystä vastaan samalla tavoin hyökätty sisältä päin kuin nykyaikana.

Paikalliskirkollamme on mahdollisuus kerätä hyvä sato, kun vilpittömät ihmiset etsivät totuutta ja totuudellisuutta – jotain sellaista, mihin maailmallisuuden sijaan juurtua. Tämä kuitenkin tarkoittaa, että paikalliskirkkomme täytyy itse käydä arvioimaan omaa elämännäkemystään ja toimintaansa. ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”, on koko Evankeliumin alku, mutta joskus myös paikalliskirkkojen voi olla syytä löytää katumus ja mielenmuutos, ja sitä kautta omat juurensa ja alkuperäinen päämääränsä.

Onko Kristuksen ruumis meille Kirkko isolla alkukirjaimella, vai ainoastaan yksi tämän maailman tunnustuskunnista? Tarjoammeko samaa kuin kaikki muutkin, mutta vain eksoottisemmilla mausteilla? Olemmeko kasvamassa Jumalan kuvasta Jumalan kaltaisuuteen, vai muuttamassa Kirkkoa omaksi kuvaksemme ja kaltaiseksemme? Opettavatko pappimme Kristuksesta Pyhässä Hengessä, vai omasta itsestään maailman hengessä?

Ovatko lehtemme tasoltaan pelkkiä kerholehtiä, vai lehtiä, jotka haastavat meitä jatkuvaan maallistuneiden käsitystemme punnitsemiseen ja arvioimiseen Jumalan valtakunnan näkökulmasta? Onko etiikkamme tämän maallistuneen maailman etiikkaa, vai pyhien ihmisten mukaisen jumalasuhteen väline ja ensihedelmä? Ihminen hallitsee systeemejä – Pyhä Henki Kirkkoa ja Kirkon etiikkaa. Tänä päivänä ihminen ei halua hallita ainostaan Kirkkoa, vaan myös Kirkon etiikkaa, koko elämännäkemystä. Paradoksaalisesti sama ihminen on kaventumassa kaikessa hallitsemisen himossaankin pelkäksi älylaitteiden jatkoksi.

Vaivaako paikalliskirkkoamme vakava perspektiiviharha? Mitä liberaalimpi maailmankatsomus, sitä enemmän kaikki muut näkemykset näyttävät ääriajattelulta, koska tosiasiallisesti itse ollaan siellä yhdessä ääripäässä. Kaikki muut näyttävät vinksahtaneilta, kun itse ollaan täysin vinksallaan. Kaidan tien kulkijat näyttävät vaarallisilta ”fundamentalisteilta”, koska itse ollaan fundamentaalisesti ojassa. Huutavan ääni erämaassa katoaa älylaitteiden keskinäiseen hyörinään…

Mitä enemmän me olemme rähmällämme maallistuneen maailman ja sen pyrintöjen edessä, sitä vähemmän Kristus on meidän opetustemme ja toimintojemme keskiössä. Sitä vähemmän Jumalan valtakunnan ääni tulee kauttamme esiin, ja sitä vähemmän aito Jumalan rakkaus enenee meissä ja maailmassa. Sitä vähemmän meillä on mitään sellaista annettavaa, mitä maailma ei voisi antaa.

Otammeko vastaan vilpittömät etsijät, vai annammeko heille hengellisen leivän sijaan kivenmurikoita sirkushuvien muodossa? Edustammeko hengellistä heitteillejättöä? Sellaisesta on leikki kaukana.

Markus Paavola

12.10.2025

————————————————–