Rukous ylittää maallisen luontomme. Sen vuoksi katoavainen ruumis, joka ei kykene kohoamaan hengen vaikutuspiiriin, vastustaa rukousta. Sitä vastustaa järki, joka ei pysty mahduttamaan itseensä äärettömyyttä ja jota epäilykset horjuttavat, joka vieroksuu kaikkea, mikä ylittää sen käsityskyvyn. Rukousta vastustaa sosiaalinen ympäristö, jossa elämme ja joka järjestää oman elämänsä toisenlaisten, rukoukselle täysin vastakkaisten tarkoitusperien mukaan. Rukousta eivät siedä myöskään vihamieliset henget. Kuitenkin vain rukous voi kohottaa luodun maailman lankeemuksen tilasta ja voittaa maailman elämässä ilmenevän luutuneisuuden ja velttouden, kun henkemme ponnistelee seuratakseen Kristuksen käskyjä.

Rukouskilvoittelu on vaikeaa, sillä hengellinen tilamme vaihtelee. Joskus rukous virtaa meissä kuin mahtava joki, joskus taas sydän kärsii kuivuudesta. Mutta rukouksen heikentymisen hetkien pitäisi aina olla mahdollisimman lyhyitä. Usein me ilmaisemme rukouksessa Jumalalle kurjan tilamme: voimattomuuden, alakuloisuuden, epäilykset, pelon, ikävän, epätoivon, sanalla sanoen kaiken, mikä liittyy elämämme olosuhteisiin. Kerromme tämän etsimättä hienoja ilmaisuja tai edes loogista johdonmukaisuutta. Usein tällainen tapa kääntyä Jumalan puoleen on alkuna rukouksessa tapahtuvalle keskustelulle.

Arkkimandriitta Sofroni Saharov,

Rukouksesta, s. 16-17.

Kuva: pyhän Andreaan skiitta, Athosvuori.

————————————————

—————————————————–