Pitkän hengellisen kuivan kauden jälkeen paikat ovat vähän jäykkiä. Askeleet jäävät lyhykäisiksi. Ehkä jätän isommat loikat toisille, mutta vilpittömän yrityksen myötä Jumalalle kaikki on mahdollista.

Viime vuosina on tiedotusvälineissä tehty tutuksi ajatusta, että istuminen tappaa. Ihminen tarvitsee niin ruumiin kuin sielunkin puolesta takapuolensa nostamista nojatuolin pehmeästä lämmöstä. Toisaalta myös työ tapahtuu nykyisin usein istualtaan. Lapsuuteni koululuokissa ei paljoa muuta tehtykään kuin istuttiin. Julkisissa kulkuvälineissäkin tärkeintä tuntuu olevan se, että pääsee istumaan. Kaikenpuolisen terveyden vuoksi sekä paikallaan seisominen että askeleiden ottaminen olisi kuitenkin mitä hyödyllisintä.

Kirkossa me tapaamme ensisijaisesti aina seistä, sillä seisominen ei ainoastaan korosta erityistä Jumalan edessä olemista, vaan myös sitä vielä helpommin unohtuvaa seikkaa, että elämä – eritoten hengellinen elämä – on matka. Jo se, että tulemme jumalanpalvelukseen rukoilemaan, on pienen askeleen ottamista hengellisessä elämässämme. Paikallaoleminen ja paikalleen jämähtäminen ei anna elämälle suuntaa, sisältöä, saati syvempää merkitystä.

Kristityn elämä saa suuntansa ja voimansa ihmisen suhteesta Jumalaan. Hengellinen vaellus ei voi koskaan olla paikallaan pysymistä. Jo kerran saavutettu menetetään, jos askeleet eivät yhä johda päämäärätietoisesti eteenpäin. Toki niitä lipeäviäkin askeleita tapahtuu, kun ihminen lankeaa pois kaidalta tieltä. Jumalalla on kuitenkin keinot kääntää myös tämä ihmiselle voitoksi, jos ihmisen perusasenne hengelliseen elämään on terveellä pohjalla.

Rinkka vain selkään ja harkituin askelein eteenpäin.

Markus Paavola