Eräs ihminen piti erityisesti yhdestä meidän aikanamme maalatusta Kristus-ikonista, joka hänellä oli seinällään. Se on kyllä perinteisellä tyylillä maalattu, mutta siitä näkee jostain syystä heti, että se on maalattu meidän aikana. Vieraillessani hänen luonaan kysyin, miksi hän siitä pitää erityisesti. Alkuun hän sanoi, että ei oikein osaa sanoa, ja että kaikki ilmaukset ovat tavallaan kuitenkin väärin ja niistä saa väärän käsityksen, mutta sitten hän kuitenkin sanoi jotakuinkin jotakin sellaista, mikä jälkeenpäin käännettynä ja puhtaaksi kirjoitettuna lukee näin:

Isä N:n maalaama Kristus, tuo tuossa seinällä… niin, se mikä siinä on jotain erityistä ja omanlaista on ehkä se, että se ei ole menneisyyden Kristus, ei bysanttilainen Kristus (vaikka ei olekaan ”moderni Kristus” eikä ”ei-bysanttilainen”); se ei ole museon Kristus eikä vanha venäläinen Kristus, vaikka ei olekaan ”tuore näkökulma”.

Se on jotenkin korostuneesti Kristus tässä ja nyt, Kristus joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti – mutta etenkin nyt. Se on Vanhus Porfyrioksen Kristus, josta Vanhus sanoi, että ei Kristus halua meidän ajattelevan, että Hän on ”jumalallinen hypostaasi, yksi Pyhästä Kolminaisuudesta” (vaikka onkin), vaan että Hän on meidän Ystävä. (Ystävä ei ole jokin meidän hedonististen ehtojen puitteissa käytettävä hyödyke.)

Siinä on jotain samaa kuin siinä, että uusien Pyhien elämäkertojen kautta on helpompi astua Pyhien ilmapiiriin – ja sitten ymmärtää, että myös vanhat Pyhät ovat ajankohtaisia – kuten on bysanttilainen ja vanha venäläinen Kristus.

Tuossa ikonissa ei ole määrittäjänä vain kunnioitus menneisyyteen eikä suureen kaukaiseen eikä teologinen ajatus eskatologiasta eikä teoreettis-tekninen ”käännetty perspektiivi”, vaan suhde Ystävään. Sen on maalannut ihminen, joka rakastaa Kristusta.

Kun katsoin tätä kertojaa ikään kuin odottaen, että ”siinäkö kaikki”, hän katsoi minuun ilmeellä, ”et siis ymmärtänyt” ja jatkoi: ”Tiedätkö, mitä tarkoittaa rakastaa Kristusta? No, se sanotaan näin: ’Joka rakastaa minua, pitää minun käskyni.’ Noihin käskyihin sisältyy Jumalan tahto. Ei niin, että Jumalan tahto on kirjaan kirjoitetut sanat tai kiveen hakattu käsky sinänsä – nuo tuollaiset ovat vain tien alku. Jumalan tahto on rajaton rakkaus. Ei mitään passiivista tai ihan kivaa, vaan aivan täyttä. Aivan täyttä itsensä antamista. Epäitsekkyyttä ilman rajaa, kuolemaan saakka – ja yli, kuoleman voittaen. Itse vapaasti valittuna. Siksi siinä on niin paljon iloa, tuossa ikonissa. Sitä tarkoittaa Pääsiäinen.”

Nautittuani hetken tuosta pääsiäisikonista, minun oli rehellisyyden nimissä sanottava: ”Ikoni – tai Kristus – jos uskallan sanoa, näyttää läheiseltä, mutta tuo ’epäitsekkyys ilman rajaa’ kuulostaa vähän etäiseltä…”

”Niinhän se kuulostaa, kyse on kuitenkin Jumalasta ja Jumalan kaltaisesta elämästä – olemme vähän etäällä.”

”Mutta vähän tarkoittaa nyt paljon – se kuulostaa toivottoman etäiseltä. Minua kun alkaa ottaa päähän, jos joku on keittänyt vääränlaiset kahvit….”

”Hyvähän se on sekin, että tiedetään oikea suunta. Katumus ja Armo sen sitten kurovat umpeen. Jos on hyvä asenne ja pyrkimys, niin meidän vajavaisuus ei kuitenkaan aiheuta mitään tyhjää toivotonta kuilua siihen välille, niin kuin voit lukea Evankeliumista: eivät terveet tarvitse Parantajaa vaan sairaat.”

Toimitti H. A. Saulamo

——————————————————