Pyhä Antonios Suuri on kirjoittanut: ”Jumala, joka on aina hyvä ja antelias, on antanut ihmiselle vallan valita hyvä ja paha. Hän on lahjoittanut ihmiselle tiedon, jotta tämä tarkastelemalla maailmaa ja sen ilmiöitä oppisi tuntemaan Hänet, joka on luonut kaiken ihmistä varten. – Mutta jumalattomalla on vapaus olla ymmärtämättä. Hän voi myös olla uskomatta ja harhautua ja ajatella totuuden vastaisesti. Niin suuri on ihmisen vapaus pahaan ja hyvään.” (Filokalia, I, 40)

Ymmärtääksemme ortodoksista uskoa, elämännäkemystä ja ihmiskuvaa, meillä tulee olla oikea ymmärrys ihmisyyteen kuuluvasta tahdon vapaudesta. Kysymys vapaudesta ja ihmisen vapaasta tahdosta liittyy oleellisesti luomis- ja pelastushistoriaan.

Ensinnäkin vapauden teema liittyy kysymykseen luodusta ja luomattomasta todellisuudesta. Luomattomana Jumala – itse Luoja – omaa absoluuttisen vapauden. Jumala ei ole sidottu luomansa luomakunnan rajoihin. Vain se, joka on luodun todellisuuden tuolla puolen, voi olla absoluuttisessa merkityksessä vapaa. Sen sijaan luomakunnassa vapaus on aina suhteellista. Luomakunta rajoittaa vapautta niin ajan kuin paikan suhteen. Luotu maailma on myös aina suhteessa Luojaan. Ihmiselle Jumala on kuitenkin antanut erityisen vapauden määrittää itse oman suhteensa Luojaansa. Tätä ihmiselle antamaansa vapautta Jumala itse ei riko.

Toiseksi vapauden teema liittyy kysymykseen lankeemuksesta. Paratiisissa ihminen sai vapaasti käyttää kaikkea Jumalan luomaa, mutta yhdestä puusta hän ei saanut lupaa ottaa ja syödä hedelmää. Lankeemus oli Jumalan kuvaksi luodun ihmisen vapaan tahdon väärinkäyttöä. Juuri vapauden väärinkäytön vuoksi Jumalan kuva ihmisessä sumeni. Samalla ihminen menetti Jumalan kuvaksi luodulle olennolle ominaisen vapautensa, sillä lankeemuksen mukana tuli synti, valhe ja kuolema. Synti työntää ihmistä yhä syvemmälle kuoleman todellisuuteen, ja kuolema synnin syvyyksiin. Ihmisen elämästä tuli synnin ja kuoleman orjuutta. Synnin ja valheen maailma rikkoi myös Jumalan ihmiselle antaman vapauden määrittää oman suhteensa Jumalaan, vaikka Jumala ei edelleenkään ole lakannut kunnioittamasta tätä kuvakseen luomansa ihmisen vapautta.

Ortodoksinen usko korostaa, että Jumalan kuva ihmisessä ei koskaan täysin rikkoutunut, vaan perustaltaan hyväksi luotu ihminen on aina kykenevä käyttämään vapaata tahtoaan hyvään (Room. 2:14-15). Siitä on kuitenkin tullut vaikeampaa, sillä synnin ja valheen johdateltavissa oleva ihminen ei haluineen ja pelkoineen ole kykenevä olemaan aidosti vapaa. Apostoli Paavali kuvaa tätä todellisuutta lausuessaan: ”Tahto minulle kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” (Room. 7:18-19) Piispa Kallistos Ware puolestaan korostaa, että se puoli, joka ihmisessä tarvitsee ensisijaisesti lunastusta, on juuri hänen tahtonsa, eli se keskus, jossa ihminen tekee moraaliset valintansa (Ortodoksinen tie, 123).

Rakkaudessaan Jumala ei hylännyt luomakuntaansa ja ihmistä – omaa kuvaansa. Hän tuli lihaksi vapauttaakseen ihmisen synnin ja kuoleman noidankehästä. Lihaksitullut Jumalan Poika on synnitön ja Hän on elämä, ja osallisuus Hänen elämästään on tie vapauteen synnistä ja kuolemasta. Kasteessa ihminen pestään synnin turmeluksesta. Kaste ei kuitenkaan vielä poista ihmisestä synnillisiä taipumuksia ja himoja. Edelleen langennut maailma pyrkii valheineen – aivan kuten käärme Paratiisissa – ohjaamaan ihmistä synnin teille, eroon todellisesta Elämästä. Kuvaavasti pyhittäjä Teognostos varoittaa kanssakilvoittelijoitaan siitä, että ihminen on ailahtelevainen ja muuttuvainen juuri vapaan tahtonsa tähden. (Filokalia II, 291)

Mirhavoitelussa ihmiselle annetaan välineet voittaa omakseen lopullinen vapaus. Näin ollen kristillinen elämä on kilvoittelua eli taistelua tuon vapauden saavuttamiseksi. Apostoli Paavali toteaa: ”Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi; kaikki on minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.” (1 Kor. 6:12) Pyhän Hengen antamalla voimalla ja omaa ristiään kärsivällisesti kantaen ihmisen tulee päästä himojensa ja synnillisten taipumustensa yläpuolelle. Eettisesti katsoen tämä ei tarkoita ainoastaan toimimista oikein maallisessa mielessä, vaan koko elämän suuntaamista kohti kasvamista Jumalan kuvan ja kaltaisuuden mukaan.

Lihaksitullut Jumalan Poika tarjoaa ihmiselle kalleinta mitä maailmassa on – oman Ruumiinsa ja Verensä. Tämä todellinen osallisuus Kristuksesta on välttämätön, jotta ihminen voi elää Kristuksessa ja tavoitella Jumalan kaltaisuutta. Pyhät Lahjat antavat kilvoittelutantereelle voiman, joka vaikuttaa ihmisessä sen mukaan kuin hän itse on valmis laittamaan omaa elämäänsä likoon taistelussa vapautensa puolesta.

Rukoiltaessa Herran rukouksessa ”tapahtukoon Sinun tahtosi”, ei se tarkoita ainakaan ensisijaisesti sitä, että kaiken pitäisi ainakaan maallisessa mielessä olla hyvää ja miellyttävää. Paljon enemmän se tarkoittaa sitä, että rukoilijat itse noudattaisivat elämässään Jumalan tahtoa, aivan kuten enkelit palvelevat Jumalaa taivaassa. Toisaalta sen voi ajatella viittaavan myös pyrkimykseen ottaa elämän koettelemukset vastaan Jumalan lähettäminä. Pyhittäjä Markus Askeetti kirjoittaa: ”Joka ottaa onnettomuudet vastaan oikeamielisen Jumalan lähettäminä, hän on Herraa etsiessään löytänyt tiedon ja vanhurskauden. – Kun koettelemus tulee, älä kysy, miksi tai kenen kautta se on tullut, vaan miten sen tyytyväisenä, murehtimatta ja kaunaa kantamatta kestäisit. Joka ottaa onnettomuudet vastaan oikeamielisen Jumalan lähettimänä, hän on Herraa etsiessään löytänyt tiedon ja vanhurskauden.” (Filokalia, 188, 204) Tämäkin on osa ihmisen vapautumisprosessia, jossa pyritään irtautumaan henkisistä siteistä katoavaiseen maailmaan. Samalla vahvistuu ihmisen suhde näkymättömään maailmaan.

Paradoksaalista ehkä, mutta taistelussa vapauden puolesta tarvitaan kuuliaisuutta, aivan kuten langenneen maailman verisemmissäkin mittelöissä. Muu olisi mahdotonta, sillä totuus tekee vapaaksi, ja siksi Totuuden Hengen seuraaminen on oleellista. Kilvoitteluelämässään ihmisen tulee pyrkiä seuraamaan Kirkon ikiaikaisia opetuksia, jotka ilmaisevat totuuden niin maailmasta, langenneesta tilastamme kuin pyhästä päämäärästämme kasvaa Jumalan kaltaisuuteen. Kristus, jonka kuvan mukaan ihminen on luotu, on Tie, Totuus ja Elämä. Kirkon paastosäännöt ovat yksi keino, joka tarjotaan kuuliaisuuden harjoittamiseksi. Suhteessaan yhteisiin paastosääntöihin ihminen voi harjoittaa omaa vapaata tahtoaan ainakin jossain määrin samoin kuin Adam tai Eeva olisivat Paratiisissa voineet tehdä.

Ortodoksikristitylle vapauden ei tulisi liittyä ainakaan ensisijaisesti erilaisiin valintoihin mieliväreistä mieliruokiin ja vaateostoksiin. Kyse ei ole mielihaluista. Monin verroin tärkeämpää on se mihin ihminen suuntaa elämässään oman energiansa. Jos sitä ei kohdisteta oikein, se valahtaa maalliseen kuluttamiseen, sekä himojen ja halujen tyydyttämiseen. Tällä tavoin ihminen sitoo itseään jälleen synnin, kuoleman ja valheen orjuuteen.

Mitä enemmän ihminen vapautuu synnin ja valheen orjuudesta, sitä enemmän Jumalan valtakunta saa sijaa hänen sydämessään ja aito jumalallinen rakkaus pääsee heijastumaan hänen elämässään. Kysymys ihmisen vapaudesta on mitä suurimmassa määrin kysymys rakkaudesta. Piispa Kallistos Ware sanoo: ”Ilman vapautta ei syntiä olisi. Mutta ilman vapautta ihminen ei olisi Jumalan kuva. Ilman vapautta ihminen ei kykenisi astumaan Jumalan yhteyteen rakkaussuhteessa.” (Ortodoksinen tie, 95) Vain vapaa olento voi todella rakastaa ja vastata Luojansa rakkauteen. Juuri tämän vuoksi Jumala antoi ihmiselle tahdonvapauden, vaikka tiesi, mihin se tulee johtamaan.

Kirkossa – Kristuksen Ruumiissa – ihmiselle tarjotaan mahdollisuus saavuttaa jälleen alkuperäinen luodun olennon vapaus. Monet pyhittyneet ihmiset, jotka ovat omistaneet koko elämänsä uhriksi Luojalleen, ovat saaneet vielä tätäkin enemmän. Eläen täydesti Jumalassa he ovat saaneet vapauksia jopa yli luodun todellisuuden rajojen. Heissä on tullut lihaksi Kristuksen opetus uskosta, joka voi siirtää vuoria (Mark. 11:23), sillä heidän kauttaan Jumala tekee ihmeitä niin heidän maallisen vaelluksensa aikana kuin sen jälkeen. Vieläpä heidän pyhittyneistä maallisista jäännöksistään tulee pyhityksen lähteitä, joilla myös on vapaus ylittää luodun todellisuuden rajallisuus.

Ortodoksinen hengellinen elämä – se, jota kilvoitteluksi kutsutaan – on jatkuvaa askeettista vapaustaistelua maailman ja maailmallisuuden kahleista. Se on taistelua, jotta todellinen Jumalan valtakunnan vapaus enenee ja pääsee voitolle ihmisen sydämessä. Ihmisen sydän on taistelutanner. Sitä pitävät yhä vallassaan erilaiset ajatukset, tunteet ja impulssit. Ne suuntaavat ihmistä loitommalle Jumalasta – Elämästä ja Rakkaudesta. Jumalasta loitolla oleva ihminen ei ole syvimmiltään vapaa, pikemminkin epävakaa. Himojen, halujen ja pelkojen ei tule antaa hallita ihmisen tahtoa ja vapautta.

Ihminen itse on luotu luomakunnan kuninkaaksi ja papiksi. Siksi hänen tulee hallita itseään, jotta hän voi kantaa sekä oman elämänsä että luomakunnan elämän vastalahjana Luojalleen. Tämä tulee mahdolliseksi siinä määrin kuin ihminen pyrkii sopusointuun Jumalan rakastavan tahdon kanssa. Tällä tavoin sekä ihmisen että koko luomakunnan elämä saa alkuperäisen tarkoituksensa ja päämääränsä, joka löytyy suhteesta Luojaan.

Kristuksessa tärkein pohjatyö on jo tehty. Ihmiselle jää kuitenkin aina päävastuu omasta itsestään. Niinpä pyhä Antonios Suuri kannustaa kanssakilvoittelijoitaan näin: ”Sinun omasta tahdostasi riippuu, joudutko himojen orjuuteen vai pysytkö vapaana alistumasta himojen ikeeseen. Sillä Jumala on antanut sinulle vapaan tahdon. Ja se, joka voittaa lihan himot, saa katoamattoman seppeleen. Sillä jollei himoja olisi, ei olisi hyveitäkään eikä liioin voitonseppeleitä, jotka Jumala antaa ansioiden mukaan.” (Filokalia I, 29)

Markus Paavola

—————————————————–