”Tässä, mitään omistamattoman ja mistään tietämättömän keskellä oli minun kiintopisteeni ihmisenä.” Kun puitteet ja kulissit romahtavat, elämä ja ihminen saattaa löytyä…

Kun olin oikaissut pitkäkseni Tampereen odotussalin hämärään nurkkaan ja makasin sen roskaisella lattialla allani pari sanomalehtiarkkia, minulle sattui omituinen kokemus. Silloin en tainnut pitää sitä kovinkaan merkillisenä, päinvastoin ehkä luonnollisena. Maatessani siinä pää nojaten repussa olevaan kirjoituskoneeseen ja unta odotellen, ympärilläni joukko muita lattialla lojuvia tai istuvia ihmisiä, väsyneitä rintamamiehiä, väsyneitä naisia ihmeen kärsivällisine lapsineen, myttyjä ja matkalaukkuja ja muuta kaikkein välttämättömintä, mitä ihminen tarvitsee, tunsin että nyt olin tullut maailmaan, joka oli sellainen kuin maailma todella on. Minut valtasi viihtymyksen tunne, uskomaton, monelle käsittämätön.

Elämän epävarmuus, sen arvaamattomuus, sen todellisuus oli tässä näkyvillä sellaisena kuin se on. Ilman kaunistusmaalia, ilman turvallisuuden ja turvallisuususkon ja turvallisuutta sinänsä jumaloivan asenteen valepukua. Sen lajin turvallisuuden, jota ei ole muualla olemassakaan kuin ihmisten pelkurimaisissa toiveluetteloissa. Oli kuin lakkaamatta vilpistelevä ystävä olisi yhtäkkiä rehellisesti paljastanut oikeat kasvonsa, ja kuin olisin, juuri niin, siltä minusta tuntui, kuin olisin odottamattani päässyt onnellisesti kotiin. Kotiin, kotiseudulle, jossa lopultakin tunsin olevani oma itseni. Juuri tällaisena, mielessä huoli Inasta ja lapsista, selän alla kova ja likainen lattia, ympärillä tuntemattomat väsyneet ihmiset ja heidän äänensä, ja tiedossa mahdollisuus, että millä sekunnilla tahansa korvissa soisi hälytyssireenien ulvonta, hävityksen ja kivun ja kuoleman enne. Juuri tällaisena.

Tässä, mitään omistamattoman ja mistään tietämättömän keskellä oli minun kiintopisteeni ihmisenä. Minun kasvinvuosieni elinehdot, kaikki mitä aamusta toiseen jatkuva nälkä ja epävarmuus sisältää. Minun kotini.

Kaikki loisto ja valheellinen komeus, vilkkuvat valomainokset, huumaava hajuvedentuoksu ja ihomaali ja tavarankeruu, taikauskoinen luottamus ihmisen selittäjänkykyyn ja päätösvaltaan, kaikki tuo luonnottomiin paisuteltu, ylimittainen -. Turhanpäiväistä alusta loppuun, arvoton myytti. Ihanaa että se oli nyt poissa, pyyhitty yli.

Me ajamme takaa valtaa ja loistoa, rauhan aikoina vain salaamme sen. Kun huomaamme, että valta onkin voimattomuutta, meissä herää raivo. Näin ripustamme itse pommit oman päämme päälle, omaa itseämme meidän on vavistava. Olisiko muuta voinut odottaakaan?

Mielessä tämä tieto, ei uuden uusi, mutta uudestaan herännyt, ja niin kuin kaikki hedelmällinen aina, yhtäkkiä oivallukseksi kypsynyt…

* * *

Tito Colliander, Ateria, luku IV Talvisota.

Kuva H. A. Saulamo

————————-——————————-