Rakkaat veljeni ja sisareni, avatkaa sydämenne, niin että Pyhä Henki voi piirtää siihen Kristuksen kuvan. Silloin voitte vähä vähältä saada sisimpäänne ilon ja murheen, kuoleman ja ylösnousemuksen. – pyhittäjä Sofroni Saharov

*

Sitten tultiin hiljaiseen, pienenlaiseen huoneeseen. Siellä oli vain yksi valkoinen pienalaitainen sänky ja sen sisällä makasi olento, joka enemmän kuin ihmistä muistutti karvatonta gibbonia. Jäljellä oli tuskin mitään ihmismäistä.

Olento makasi selällään. Valkoinen paita kätki vartalon, mutta käsivarret, nuo tikkumaiset käsivarret, ja jalat, nekin kuin elottomat, olivat paljaina. Kiillottomat silmät tähtäsivät meihin, mutta eivät tuntuneet näkevän mitään.

Osastonhoitaja kertoi, että vuoteessa makaaja oli poika. Hän oli kahdeksantoistavuotias, saimme kuulla, kahdeksantoista vuotta hän oli maannut samassa tilassa. Kasvanut vain melkoisesti.

Minä olin jäänyt seisomaan sängyn jalkopäähän käsi nojaten korkean reunasäleikön laitaan. Siinä seisten kuulin arkkipiispan kysymykset ja osastonhoitajan vastaukset. Hoitajan ulkonäössä ei ollut mitään silmiinpistävää. Keski-ikäinen naisihminen, olemuksessa kylläkin tuota veistoksellista lujuutta, jota usein tapaa savolaisissa ja karjalaisissa naisissa.

Arkkipiispa, jonka kasvoja kehysti kaunis valkoinen päähine, oli meistä kenties ainoa, joka ei ollut edes yrittänyt kätkeä kyyneliään. Hän oli silloin seitsemissäkymmenissä ja antoi vanhusten tapaan kyynelille vapaan vallan.

Nyt hän kysyi:
– Eikö tämä työ täällä ole hyvin raskasta? Nuo nuoret tytöt, kuinka he jaksavat?

Osastonhoitaja vastasi asiallisesti:
– Eivät he aina jaksakaan. Heidän koulutukseensa kuuluu kuuden kuukauden harjoittelu täällä. Mutta jotkut luhistuvat jo kuukauden parin päästä. Eivät kestä. Saavat itkukohtauksia ja muuta sellaista. Tahtovat pois.

– Entä te sitten, kysyi arkkipiispa. – Kauanko te olette ollut täällä?

Arkkipiispa korotti harvoin ääntään, hänen kysymyksensä olivat aina vailla tiukkaavaa sävyä.

Hoitaja vastasi:
– Sortavalassako ensin? Ja nyt täällä? Tulee siitä yli kaksikymmentä vuotta, kohta kolmekymmentä.

Ja arkkipiispa:
– Kuinka te sitten olette kestänyt? Kuinka te olette jaksanut niin monta vuotta?

Osastonjoitaja ei vastannut, vaan seisoi hetken hievahtamatta. Sitten hän lähestyi pienasänkyä ja siinä makaavaa rujoa olentoa. Hän kumartui päänalusen yli.

Minä seisoin aivan lähellä. Minä näin hänen hymynsä. Näin miten hänen kätensä rauhallisesti ja hellävaroen laskeutui ja liukui melkein hyväilevästi tuon otsan yli, joka tuskin lainkaan muistutti ihmisen otsaa.

Silloin noihin kaikesta huolimatta inhimillisiin silmiin syttyi merkillinen tietoisuuden valo. Näytti kuin ne olisivat yrittäneet kiinnittyä ylhäällä näkyviin kasvoihin, ehkä käteenkin, josta lähti lämpöä. Näytti kuin niissä olisi kuvastunut jokin aavistus, aavistus jostakin mikä tuntui miellyttävältä. Suusta purkautui samalla ilmoille pari epämääräistä hyvänolon kurahdusta – minä seisoin niin lähellä, aistit niin terästyneinä, että näin selvästi kaiken mitä tapahtui, enkä voi erehtyä: nuo kahdeksantoistavuotiaan sängyssä makaajan kurkusta työntyvät äännähdykset ilmaisivat eittämättömästi hyvänolon tunnetta. Kenties muodoton suukin vääntyi jonkinlaiseen hymyksi tulkittavaan asentoon. Kenties, tai kenties olin väärässä. Olin järkyttynyt. Sydämeni itki.

Mutta osastonhoitaja oikaisi selkänsä ja nosti katseensa. Se ei suuntautunut meihin toisiin, vaan siihen, joka oli tehnyt kysymyksen: kuinka te olette jaksanut? Valkopäähineiseen arkkipiispaan.

On katse, joka mielestäni erottuu muista puhtaasti suomalaisena, tai ehkä se on puhtaasti karjalainen, miksei savolainenkin. Varma ja luja, mutta samalla ujo ja pohjia myöten kirkas.

– Niin. Sillä tavalla.

Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut sanoa muuta.

– Tito Colliander, Ihmisen ääni, hieman lyhennetty ja otsikko lisätty.

*

Kristus on ääretön Jumala. Ei häntä ristiinnaulittu vain uskovien vaan kaikkien ihmisolentojen puolesta, Aadamista aina viimeiseen naisesta syntyneeseen ihmiseen. Kristuksen seuraaminen on kärsimystä, jotta koko ihmiskunta parantuisi ja pelastuisi. Toisin ei voi olla. – pyhittäjä Sofroni Saharov

———————————————-

Tapahtuman paikka on fyysisesti ja psyykkisesti parantumattomasti vammaisten lasten sairaala, joka oli sodan takia siirtynyt Sortavalasta jonnekin muualle, uutta paikkakuntaa ei mainita. Arkkipiispa on Herman.

Isä Sofronin lainaukset on kirjasta Hengestä ja Elämästä.

———————————————————————-