”Ortodoksinen psykoterapeuttinen elämän kuva eroaa ratkaisevasti läntisen uskonnollisuuden elämän kuvasta, jolle on luonteenomaista pyrkimys onneen. ” – isä Jarmo Hakkarainen

Isä Jarmo Hakkarainen kirjoitti aikanaan kirjasarjan, jonka keskeisenä yhdistävänä tekijänä on näky ortodoksisesta teologiasta terapeuttisena tieteenä. Alla julkaistaan tiivistelmä isä Jarmon vastauksista kymmeneen kysymykseen aikanaan ortodoksi.net:ssä julkaistusta haastattelusta. Isä Jarmon papiksi vihkimisestä tuli äskettäin kuluneeksi 40 vuotta.

*

Pyhien Isien opetuksen mukaisesti ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa sanan mukaisesti ihmisen sielun hoitamista, koko ihmisen parantamista synnin ja himojen maailmasta. Sielun terapia merkitsee ihmismielen (kreik. nous) vapauttamista himoista ja haluista.

Ortodoksinen psykoterapia on siis sanan syvässä merkityksessä hengellistä itsetuntemusta Kristuksessa. Ihmisen sielun ja ruumiin parantuminen tapahtuu Jumalan armosta Kirkon Pyhissä Mysteerioissa ja Askeesissa.

Ortodoksinen psykoterapia ei ole pelkästään metodi, vaan se ilmaisee ortodoksisen elämän ja sisältää Askeesin ja Pyhät Mysteeriot.

Ortodoksinen psykoterapia ei tarkoita ihmisen psykologista, emotionaalista ja älyllistä tasapainoa, vaan Kirkon askeettista tietä Jumalan kaltaisuuteen. Kirkon pyhät kilvoittelijat liittävät Teologian mielen rukoukseen.

Kaikki tämä edellyttää kilvoittelijalta katumusta ja mielen vapautumista himoista. Kilvoittelija ottaa vastaan Jumalalta hengellisen tiedon ja kykenee vähän kerrassaan erottamaan toisistaan hyveet ja paheet.

*

Pyhien Isien empiirinen teologia eroaa täysin läntisestä intellektuaalisesta ja spekulatiivisesta tavasta tarkastella Kirkon teologiaa.

Pyhien Isien Teologia on eräänlaista psykiatriaa, vaikka se eroaakin ratkaisevasti maallisesta psykiatriasta.

Pyhät Isät opettavat, että ihmisen mielen sairastuttua, ihmisellä ei ole persoonallista suhdetta Jumalaan. Ihminen on silloin sairas suhteessa Jumalaan.

*

Kirkon ja uskonnon välillä on suunnaton ero. Nykyihminen mieltää mielellään Ortodoksisen kirkon uskontona, joka tyydyttää ihmisen tunteita tai auttaa häntä maailmallisissa huolenaiheissa. Mutta on hyvä muistaa, ettei Kirkon elämän tarkoitus ole yhteiskunnallinen, moraalinen eikä filosofinen tai mikä tahansa maailmaan sitoutuva, vaan pelastuksellinen ja terapeuttinen.

Ortodoksinen kirkko on jakamaton Kristuksen kirkko. Se ei tarkoita jotakin objektiivista arvoa, jota jokainen voi käyttää mielensä tai halunsa mukaisesti. Kirkon elämä ei perustu ihmisen hyvään tahtoon tai taisteluun, vaan Jumalan suurenmoisiin tekoihin. Se merkitsee ihmisen persoonallista osallistumista Jumalan elämään, mikä toteutuu ainoastaan Jumalan ja ihmisen yhteistyössä.

Paikalliskirkko maallistuu jäsenissään, kun se alkaa pitää itseään uskonnollisena laitoksena.

Paikalliskirkko maallistuu uskonnoksi, kun se latistuu toiminnassaan esim. yhteiskunnallisten organisaatioiden kaltaiseksi järjestöksi.

Uskonto puhuu persoonattomasta Jumalasta, joka asuu taivaassa ja ohjaa sieltä maailmaa. Uskonto ravitsee ihmisen yksilöllisiä valintoja ja merkitsee siinä mielessä oopiumia kansalle.

Jos ihmiseltä puuttuu pyhien isien ortodoksinen näky, silloin hän heijastaa mielessään taikauskoisia ajatuksiaan ja merkityksiään. Hän rakentaa mielessään oman epäjumalansa.

*

Maallistuminen vääristää ortodoksien keskuudessa kirkollisen hengen ja ilmapiiriin. Maallistumisen läpitunkemat Ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuuluvat ihmiset elävät ilman kirkkokeskeisyyttä. He kokevat vieraaksi ortodoksisen kirkon askeettisen ja terapeuttisen elämän.

Bysantin kirkon ikivanha kasvatusnäkemys lähtee myönteisestä luottamuksesta siihen, että ihmiseen voidaan vaikuttaa kirkollisesti. Mutta tämän kasvatusnäkemyksellisen perinteen syrjäyttää ns. ekumeeninen ideologia, jossa Kirkon elävä perinne vesitetään avoimuutta ja suvaitsevaisuutta julistavilla pseudokristillisillä ideologioilla. Tämän ns. globaalin uskonnollisen ideologian edustajat ilmaisevat usein omahyväistä piittaamattomuutta Kirkon historiasta. He hylkäävät Kirkon apostolisen jatkuvuuden. He julistavat vääristävästi, että kristillisten ryhmien väliset opilliset erot ovat menettäneet viime vuosikymmeninä merkityksensä.

Sellaiset puheet pilkkaavat Kirkon Pyhien Isien ortodoksista uskoa ja käytäntöä. Missä siinä on sijaa ortodoksisen terapeuttisen teologian mukaiselle katumukselle ja elämän muutokselle? Missä siinä on Kirkon hengen mukainen pastoraalinen huolenpito?

*

Luostarielämä merkitsi jo 300-luvulla selkeää askeettista reaktiota kirkon maallistumista vastaan. Ortodoksisen kirkon askeettinen elämän ihanne kutsuu meitä omistautumaan kokonaisvaikutteisesti Jumalan Rakkaudelle. Maailmasta luopuminen tarkoittaa perinpohjaista muutosta suhteessamme langenneeseen maailmaan ja maailmalliseen elämään. Pelastus on kilvoittelijan matka lankeemuksesta elämän kirkastumiseen, synnin ja himojen aiheuttamasta rappiosta ja kuolemasta elämään Kristuksessa. Siinä kuvastuu vanhan kirkon luostarielämän luovuttamaton perintö meille kaikille.

*

Kirkko on Hengellinen Sairaala. Ortodoksisen kirkon koko pyhä perinne sisältää opetuksen ihmisen parantumisesta. Se merkitsee sielun palauttamista elämään Kristuksessa, koska synti on kuolettanut tämän elämän.

Tämä ortodoksinen psykoterapeuttinen elämän kuva eroaa ratkaisevasti läntisen uskonnollisuuden (roomalaiskatoliset ja protestantit) elämän kuvasta, jolle on luonteenomaista pyrkimys onneen. Läntinen uskonnollisuus ei ilmaise ihmisen sisäistä kasvamista itserakkaudesta ja demonisoivasta rakkaudesta. Ekumeeninen liike on 1900-luvun uskonnollista utopiaa, joka ei perustu rakkauteen ja hengelliseen eheytymiseen, koska siitä puuttuu Apostolisen ja Katolisen Kirkon kokemus.

Roomalaiskatoliset ja protestanttiset tunnustuskunnat eivät jaa ortodoksisen kirkon terapeuttisen teologian opetusta ja Pyhien Isien elävää Traditiota.

*

Bysantin kirkon elämässä jumalanpalvelus ja pyhät mysteeriot nähtiin Kirkon terapeuttisena metodina ja kohtaamisena. Pyhä Esipaimen Gregorios Palamas (k.1359) korosti opetuksissaan Kirkon pyhien mysteerioiden arvoa, mutta hän painotti myös, että niiden tulee yhdistyä askeettiseen elämään. Siksi hän viittaa pyhiin mysteerioihin ja Kirkon psykoterapian suhteeseen rinnakkaisesti. Kilvoittelija tarvitsee pyhän hiljaisuuden rukousta saavuttaakseen sielun ja ruumiin terveyden. Sielun puhdistuminen tarkoittaa katumusta eli mielen keskittämistä sydämeen. Ortodoksinen askeesi käsittää koko kristillisen elämän.

Sielun sairauksista on mahdotonta parantua, ellei ihminen tunne sairauksia. Vapautuakseen himoista jokainen ihminen tarvitsee Kirkon hengen mukaista askeesia.

*

Jos ajatellaan bysanttilaista terapeuttista luostarihengellisyyttä, se jos mikä on kaikkea muuta kuin elämälle vierasta.

Ihmiset, jotka haluavat oppia askeesissa tuntemaan Jumalan, kantavat luomakunnan hänelle eukaristisena kiitoksena. Muussa tapauksessa he kumartavat langenneen maailman valhevoimia ja kieltäytyvät Jumalan tuntemisesta.

Humanismin kyllästämä uskonnollisuus merkitsee Kristuksen ja Hänen Kirkkonsa vastustamista.

Ortodoksien luovuttamattomana kutsumuksena on vaikuttaa maailmassa terapeuttisena sairaalana. Ortodoksien tehtävänä on muuttaa vanhan kirkon kasteopetuksen mukaisesti kaikki uusiksi Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä.

Muutoin Ortodoksinen kirkko ei ole Kirkko, vaan uskonto.

—————————————————————————-

Lyhennetty aikanaan ortodoksi.net:ssa julkaistusta haastattelusta:
https://www.ortodoksi.net/index.php/Ortodoksista_psykoterapiaa_(kirja)_osa_1/2

Kuva: Juho Varpukoski

———————————————————-