Pentti Hakkarainen,
Kirkko luovana yhteisönä – otteita

Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen psykoanalyytikko Joachim Bodamer tutki ja kirjoitti paljon eurooppalaisen ihmisen sodan traumasta, ”ovien ulkopuolella” olemisesta, jota ihmiset hoitivat työsuoritteilla ja valtavalla jälleenrakennusinnolla. Miten paljon tätä sodan kokeneitten miesten ja naisten kauhua ja tunteitten kylmenemistä ja viileyttä sisältyikään Suomen ortodoksisten jälleenrakennuskauden kirkkojen ja tsasounien muoto- ja kuvakieleen. (60)

… koditon kirkollinen vanhus puolusti lontoolaisessa kirkkorakennuksessa omaa kirkollista ruutuaan, tuota kodin symbolia, tuolia, valtaisalla raivolla. (60)

Sisäisesti koditon, tunne-elämältään kylmä ja laskelmoiva ihminen ei jaa turvallisuutta eikä läheisyyttä kenenkään kanssa. Hän elää yksin asioidensa, myös uskonnollisten, kanssa. Hän kavahtaa omaa minuuttaan koskevaa apua ja tukea, jota esimerkiksi ripissä olisi mahdollista saada. Sisäisesti kodittomalla ihmisellä ei ole edes tietoa siitä, mitä avun ja tuen saaminen on. (62)

Läntisen ihmisen Jumala -suhteelle ja -kuvalle olisi merkittävää tiedostaa idän opettajien myönteinen korostus, jonka mukaan ihminen on tarkoitettu osallistumaan jumalallisesta elämästä. Ihmistä ei ole luotu itseriittoiseksi, autonomiseksi olennoksi. Sen sijaan bysanttilainen ajattelu korostaa ihmisen olevan perusolemukseltaan terve, ehjä ja viisas vain silloin kun hän elää Jumalassa. Häneen luotuun olemukseensa Jumala on antanut hengellisen elämän ja pyhyyden tunnon. Siksi hengellinen kasvaminen, jonka keskeisin paikka on kirkko, elää ja hengittää pyhissä toimituksissa, pyhien ihmisten esikuvissa, pyhien ikonien pelastavassa syvähenkisyydessä. (63)

Kun ihminen kadottaa hiljaisuuden, kokemuksen siunaavasta yksinäisyydestä, rukouksen ja liturgisen todellisuuden, sanalla sanoen pyhyyden, seurauksena on pelko itseä ja kaikkea kohtaan. Silloin elämästä tulee loputon sarja illuusioita, vihaa elämättä jäänyttä elämää kohtaan, koska ihminen ei voi rehellisesti katsoa silmiin pelon ydintä. (68)

Vain sisäisen kodin löytänyt ihminen on valmis jakamaan turvallisuuden, läheisyyden ja tuen tunteet. Sisäisesti koditon ihminen ei luota kehenkään, eikä hän tarvitse kenenkään tukea tai rakkautta, hän tekee kaiken yksin. Hän ei myöskään koskaan voi jakaa ihmistä rakastavan Jumalan tarjoamaa syvintä, rikkainta elämän lahjaa: mahdollisuutta olla lähellä toisia ihmisiä omana itsenään, yksilönä, persoonallisuutena. …mitä avoimempi olen suhteessa toisiin, sitä enemmän ihmisenä pelkään tuhoutuvani, putoavani, paljastuvani. (72)

Aidon ihmisen lähellä on vapauttavaa olla. Hän ei näyttele muuta kuin mitä on. Hänen sanansa ovat totta. Totuus on parantava lääke ihmisen sisäiseen kodittomuuteen. (73)

Kristillisen arvomaailman murentuessa omahyväisessä teknopoliksessa ovat totta vain leikit ja tämänpuoleiset riitit. Tuonpuoleisen kadotessa jäljellä on vain ikävyys, tyhjyys ja tarkoituksettomuus. Vastalääkkeen sille tänäkin päivänä tarjoaa Kristus ja Hänen kirkkonsa. (73)

Kirkon uskottavuuden ydinkysymys on nyt ja tulevaisuudessa, miten sen jäsenet sitoutuvat pyhien toimitusten, mysteerioiden vakavasti ottamiseen. Pahuuden ja synnin kuilut eivät ole vain ihmisten välisissä suhteissa, vaan aitous ja valhe elävät ihmisen sisällä. Onneksi kirkkomme on luovalla matkalla itsekkäästä yksilökeskeisyydestä koko ihmisen huomioivaan, toinen toistamme palvelevaan yhteisöllisyyteen. (8)

Lastenpsykiatrit, jotka ovat nähneet työssään nykypäivän lasten syvät identiteettikriisit, painottavat samaa, mitä kirkon liturginen opetus on aina korostanut: äidin on oltava äiti ja isän isä lapselle. (10)

Nykyajan narsistinen ihminen väsyy helposti, jos hän kokee [alkup ”hokee”], ettei saa ihailua ja palautetta. Siksi hän kuluu nopeasti. Kun itämainen viisaus opettaa passiivisuutta ja itsensä säästämistä, niin kristinusko tähdentää uhrautumista ja kärsimystä, sillä sen kautta säteilee inhimillinen elämä. (11)

—————————————————————————