Kerran, kun vanhus Efraim oli Panagiassa ja viikonvaihteessa järjestetty seminaari-tapahtuma oli ohi, niin maanantai-aamun aamupalalla oli vielä jokunen viikonvaihteen vieras. Vanhus Efraim sanoi minulle: ”Aleksios, lähdetään kirjakauppaan aamupalan jälkeen.” Mukaan otettiin myös yksi isä Efraimille sinänsä tuntematon ihminen, hiljainen suomalainen, joka oli osallistunut viikonvaihteen seminaari-tapahtumaan – ja vastaaviin aiemminkin. Niin menimme Filokaliaan, ja Vanhus kulki sen läpi keräten täyteen kaksi pussillista tavaraa kaikenlaista, mikä hänestä näytti hienolta. Sitten hän maksoi ne ja käski antaa mainitulle miehelle sanoen: ”Että saa vähän iloita.”

* * *

Kun kysyin joltakulta, mitä pitää sitten tehdä, jos raskasmielisyys ja ilottomuus vaivaa – mistä löydämme omituisen ihmisen, joka antaa meille kaksi pussillista tavaraa – hän vastasi jotakuinkin seuraavaa… (mihin sanoi sivukommentteja eräs toinenkin)…

Ilo on ystävä eikä ystävyyttä saada kerjäämällä. Kuten C. S. Lewis sanoo, ilo ei koskaan ole meidän vallassamme, kuten ei ystäväkään. Ei se ole mikään vanki eikä pehmolelu tai hihnassa talutettava lemmikki.

Parempi on ostaa jollekulle toiselle kaksi pussillista tavaraa – ja antaa ne mahdollisesti vielä salassa – tietysti vähän tilanteesta riippuen, joskus toinen ihminen tarvitsee vähän rohkaisua läsnäolostakin.

Yksi alussa kuvatun tapauksen sovellus omaan arkielämään on se, että täytyy opetella toimimaan hieman rohkeasti niin kuin sydän sanoo. Se ei ole sama asia kuin pähkähullujen päähänpistojen toteuttaminen, mutta joskus se on melkein pähkähullujen päähänpistojen toteuttaminen epäitsekkäästi.

Jos käytämme järkeä väärin yrittäen hallita jatkuvasti kaikkea, elämä tahmoo, kaikesta tulee raskas taakka, ja sitten, kun emme jaksa, pakenemme johonkin keinoelämään, epätodellisuuteen, himoihin ja niin edelleen. Ortodoksinen elämä on hurjaa, kuten Kristus Evankeliumissa todistaa, mutta Ortodoksinen hurjuus ei ole ”purskahtelua minne sattuu”, vaan sille on tarkoitus olla suunta. (Meidän tapauksessa se tietysti välillä on purskahtelua, varsinkin alussa.)

Kirkon perinne ei ole sellainen vankila, jossa täytyy yrittää koko ajan muistaa kaikki säännöt ja askelkuviot ja niitä ahdistuneena noudattaa. Säännöt ohjaavat meitä oikeaan suuntaan, ne ovat apuväline kasvaa rakkaudessa Kristukseen, eivät vankikopin kalterit. Kuten Khrysopigin luostarin igumenia Theosemni sanoi, kuuliaisuus, kun se valitaan vapaasti, johtaa vapaudessa kasvamiseen. Se, mikä Kirkossa on ”lakia”, on kasvatusväline, alaikäisten kasvattaja Kristukseen, niin kuin se oli Vanhassakin testamentissa apostoli Paavalin mukaan.

Jos potee ilon puutostautia, eukaristinen metodi on alkaa antaa iloa toisille. (Kuten Akatistoksessa toivotamme: ”Iloitse!”) Toinen keskeinen lähtökohta on koettaa harjoittaa vähän nöyryyttä, ja ennen kaikkea löytää hiljalleen nöyrä, itsetuntemukseen perustuva asenne. Jos pyydät Jumalalta apua, Hän usein lähettää sen mahdollisuutena nöyrtymiseen, koska se on AINOA LÄÄKE.

Ylpeillä ei ole iloa, koska ylpeys on aina tyhjä kuori ja vankila, mutta ilo on täysi ja vapaa. Jos ihminen ei käy ylpeyttään vastaan, ei ole lääkettä. Ylpeys tekee kaikki lääkkeet tehottomiksi.

Kuten eräs ihminen sanoi kokemuksestaan, jos olet masentunut tai iloton ja pyydät apua, vastaasi tulee kohta tuntematon ikävä ihminen tai tuttu rasittava tyyppi, joka jollain pyynnöllään sohii sinun mukavuusaluetta tai sanoo jotain törttöä.

Niin siinä usein käy: kun olet vailla iloa, jossain vaiheessa joku ihminen tulee puhumaan sinulle jotain, mitä et halua kuulla. Sinä suutut: ”Halusin lohtua mutta tuli törttö!” Mutta jos nöyrryt, ymmärrät, että siellä puheen sisällä on sinulle viesti, joka auttaa.

On tietysti hyvä koettaa vähän rukoilla, ainakin muistaa Kristusta, säilyttää rauha, puhua vilpittömästi omantunnon mukaan. Säilytä ryhti, älä mielistele, ole oma itsesi, mutta harjoita kuuliaisuutta. Älä valu toisen ihmisen alle äläkä muutu miellyttäjäksi, mutta lähde liikkeelle ulos omalta turva- ja mukavuusalueeltasi, sillä ilo ei varsinaisesti asu mukavuusalueella, vaikka saattaa joskus käydä siellä.

Joku sanoi myös sen tärkeän huomion, että ihmiset eivät yleensä jaksa antaa sellaista, mitä eivät ole itsekään saaneet. Eli jos sinua ei ole rakastettu pienenä, ja koet, ettei kukaan näe sinua ja että sinulla itselläsi ei ole arvoa, vaan aina vain on täytynyt ansaita hyväksyntä ja olemassaolon oikeus tekemällä oikeita suorituksia, niin saattaa auttaa, kun muistaa sen, että nuo ihmiset (vanhemmat tai keitä ovatkin) ovat kokeneet sen saman itsekin. He eivät jaksaneet antaa sitä (kovin paljon ainakaan), mitä eivät itsekään saaaneet. Ei auta alkaa heitä neuvomaan ja torumaan, vaan tehdä tuo ilmapiirin ja aaltopituuden muutos omassa itsessä. Ajan myötä ehkä kasvamme myös näkemään, että olemme sen toisille velkaa.

Jumala on tarjolla aina ja kaikkialla, ja Jumala on Rakkaus. Rakkaus on energia, oikein suunnattu energia, ja tapa elää – Jumalan tapa elää. Siihen ihminenkin on kutsuttu. Se ei ole jokin pussillinen tavaraa, vaikka tavara – ja kaikki luotu – voivat sitä välittää ja kantaa, ja sitä varten luomakunta onkin olemassa. Luomakunta on luotu yhteydenpidon välineeksi eli lahjaksi. Ja sellaisena käytettynä se on hienoimmillaan.

Toimitti H. Alex Saulamo

———————————————

Kuvat pyhän Andreaan skiitta, Athosvuori.

———————————————————————