Kilvoittelija keskittyy sisäiseen elämään

Ortodoksinen psykoterapia ei tarkoita psykologista, emotionaalista ja älyllistä tasapainoa, vaan ihmisen askeettista tietä Jumalan kaltaisuuteen. Kirkon pyhät kilvoittelijat liittävät teologian mielen rukoukseen.

Kilvoittelija keskittää mielensä sisäiseen elämään, ei pelkästään tullakseen hillityksi, kestäväksi, ystävälliseksi ja nöyräksi, vaan että hän kykenee mietiskelemään, harjoittamaan teologiaa ja rukoilemaan.

Kaikki tämä edellyttää kilvoittelijalta katumusta ja vapautumista himoista. Hän ottaa vastaan Jumalalta hengellisen tiedon ja kykenee erottamaan toisistaan hyveet ja paheet. Kilvoittelija keskittyy sisäiseen elämään ja kykenee mietiskelemään jumalallisia asioita eli harjoittamaan teologiaa ja rukousta.

Rationaalinen teologia, joka ei ole seurausta sielun puhdistumisesta eli askeesin käytännöstä, on luonteeltaan demonista, koska siitä puuttuu Jumalan tuntemisen käytäntö. Ortodoksinen teologia ylittää logiikan, koska se on Jumala ilmoitusta ihmiselle. Teologia on pääsääntöisesti Jumalan näkemistä.

Maallistunut teologi ei näe Jumalaa eikä seuraa rukouksessa ja askeesissa Kirkon jumalallisia pyhiä ihmisiä. Hänen teologiansa perustuu omiin arvailuihin ja fantasioihin. Se on mielikuvituksen ja itsepetoksen teologiaa, jota Nafpaktoksen metropoliitta Hierotheos kutsuu ”sairaaksi teologiaksi”.

Pyhät Isät eivät sanoneet Jumalasta mitään filosofisten pohdiskelun perusteella. He eivät istuneet skolastikkojen tavoin tutkijapöytänsä ääressä tehdäkseen teologiaa. He kirjoittivat teologiasta askeettisen kokemuksen voimistamina ja sen vuoksi heidän teologiansa on Pyhän Hengen inspiroimaa.

Pyhät Isät laativat teologisia kirjoituksia kokemuksista ja käsitteistä, jotka olivat heille jo tuttuja. Heidän ilmauksensa ja käsitteensä kristillisestä uskosta nousivat Pyhästä Raamatusta. He käyttivät sanoja, jotka otettiin ihmisten yleisestä kokemuspiiristä, niin että jokainen saattoi ymmärtää niiden merkityksen.

Ortodoksia ei ole vain perinnettä, se on tehtävä ja elämän siemen. Ortodoksinen teologia on parannukseen ja hengelliseen eheytymiseen johtavaa terapeuttista tiedettä. Ortodoksinen kirkko on tarkoitettu hengellisen psykoterapian yhteisöksi. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän askeesin.

Kun Jumala ilmoittaa Itsensä ihmiselle jumaloitumisessa, kaikki inhimilliset sanonnat ja käsitteet asetetaan syrjään. Jos kilvoittelija ei elä jumaloitumisessa, hänen ei ole lupa harjoittaa teologiaa. Teologia on sallittua vain niille, jotka ovat täydellisiä Jumalan näkemisessä ja ovat edeltä puhdistuneet sielultaan ja ruumiiltaan, tai ainakin ovat puhdistumassa.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa: ”Jos tahdot teologiksi, toisin sanoen oppia tuntemaan Jumalan, älä yritäkään tutkia Jumalan olemusta, sillä ei ihmismieli eikä mikään muukaan Jumalaa alempi voi päästä selville Jumalan olemuksesta. Yritä sen sijaan mahdollisuuksiesi mukaan tutkia Jumalan ominaisuuksia: Hänen ikuisuuttaan, äärettömyyttään, rajattomuuttaan, hyvyyttään, viisauttaan ja luomisvoimaansa, sekä Hänen kaitselmustaan ja oikeamielistä ohjaustaan. Sillä se, joka kykenee vaikka vähänkin selvittämään näitä Jumalan ominaisuuksia, on juuri Jumalan tuntija, teologi”.

Bysanttilaisessa perinteessä painotetaan Kirkon teologian parantavaa luonnetta. Hengellisessä elämässä korostuu vanhus eli hengellinen ohjaaja, sielujen ja ruumiiden parantaja, sakramentaalinen elämä, koko ihmisluonnon oikeaan jumalalliseen arvoon saattaminen ja sovinto luomakuntaan kuuluvien olentojen kanssa.

Ohjaajavanhus ”synnyttää” oppilaansa Pyhässä Hengessä. Hän on Pyhän Hengen palvelija, jossa elää Jumalan iankaikkisen valtakunnan odottamisen ihanne, Pyhän Hengen avuksi huutaminen. Pyhä Henki ilmaisee ohjaajavanhuksen hengellisen arvovallan ja autenttisen rakkauden. Hengellisen ohjaajan päämääränä ei ole asettaa sääntöjä ja rangaistuksia, vaan tarjota persoonallinen terapeuttinen suhde hengelliselle lapselle.

Bysanttilainen teologia on Kirkon terapeuttista elämää

Bysanttilainen teologia on Kirkon terapeuttista elämää ja edellyttää uskovalta osallistumista uskon salaisuuteen. Terveydenhoidon järjestelmän on mahdotonta antaa valelääkärille lupaa hoitaa potilaita, samoin on mahdotonta Kirkolle antaa harhaoppiselle lupaa hoitaa hengellisesti sairaita. Harhaoppinen ei tiedä, kuinka hoitaa hengellisesti sairaita eikä hän siten kykene parantamaan heitä. Harhaoppinen eivät kykene parantamaan hengellisesti sairaita.

Pyhä Eukaristia luo Kirkon. Kristus kokoaa Jumalan kansan yhteen Eukaristiassa. Bysanttilaisessa perinteessä on keskeistä jumalanpalveluksen yhteisöllisyys. Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, joka edellyttää uskovilta sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässä Eukaristiana, elävänä, pyhänä, Jumalalle mieluisana uhrina.

Bysanttilainen liturgia löytää ihmiselämän merkitykset ja täyttymyksen Kristuksessa. Kirkon elämän päämäärä perustuu sen luonteeseen Jumalan Valtakunnan ja uuden luomisen epifaanisena Mysteeriona. Se merkitsee osallisuutta Jumalan kirkkauteen ja kunniaan.

Bysanttilaisen teologian mukaan pyhyys merkitsee ylentämistä, ihmisen sielun ja ruumiin eheyden palauttamista, katoamattomaksi tekemistä ja kirkastumista. Kirkon terapeuttinen Teologia on parantavaa ja palvelevaa. Se on palvelemista eikä valtaa. Siellä, missä ihmisten kesken vallitsee sorto, epäoikeudenmukaisuus ja pakkovalta poiketaan Kirkon pyhittävästä ja parantavasta menetelmästä.

Ortodoksinen kirkko ei ole jokin uskon tai hengellisyyden koulu, vaan Hengellinen Sairaala, jossa ihmisiä kutsutaan muuttamaan turmeltunut olemassaolo ykseydeksi Jumalaan ja lähimmäisiin. Heitä kutsutaan eukaristiselle aterialle, jossa he voivat elää kirkkoyhteisönä.

Kokemuksen Teologiaa

Bysantin teologia on apostolisen ja katolisen kirkon kokemuksellista teologiaa. Bysanttilaiset eivät harjoittaneet teologiaa otaksuminen tai filosofisen pohdiskelun, vaan askeettisen kokemuksen kautta. Heidän hengellisen elämän kokemuksensa rakentui Jumalan ilmoittamaan totuuteen. Siksi heidän teologiansa oli empiiristä.

Bysantin teologia on hesykastista teologiaa, joka on ilmoituksellista ja empiiristä. Se tarkoittaa kilvoittelijan osallistumista Jumalan luomattomasta armosta, kun taas latinalainen teologia on skolastista ja keskittyy järkeen. Sama ero pätee ortodoksisuuden ja protestantismin välillä.

Pyhien isien teologia käyttää eri metodologiaa kuin skolastinen teologia. Isät käyttävät puhdistumisen, valistumisen ja jumaloitumisen metodia, kun taas skolastinen teologia käyttää järjen, yhteensattumien ja fantasian metodia. Bysanttilaiset teologit kannattivat Jumalan empiiristä tuntemista, eivätkä hyväksyneet skolastikkojen teorioita.

Hengellinen täydellistyminen tarkoittaa sydämen puhdistumista, ihmismielen kirkastumista ja jumaloitumista. Hyveet ovat Jumalan energiaa ja Hän asettaa ne ihmissydämeen. Ihminen näkee vaivaa ja taistelee. Jumala ei jätä häntä yksin. Jumala ja ihminen taistelevat yhdessä syntiä ja pahuutta vastaan.

Bysanttilaisen teologian opetuksessa ihmisestä on olennaista hengellinen parantuminen. Ortodoksisella kirkolla on käytännöllinen metodi, jota ihmisen tulee seurata parantuakseen syntien ja himojen sairauksista. Tässä mielessä Ortodoksisuus ja Teologia merkitsevät terapeuttista tiedettä ja hoitomenetelmää.

Kirkon pyhien isien mukaan jokainen ihminen on mieleltään sairas. Ihmissielussa uinuu alhaisia himoja. Ne paljastuvat sitä mukaa kuin sopivia himojen kohteita ilmestyy näköpiiriin. Aistit herättävät himot liikkeelle mielessä, kun niitä ei ohjaa itsehillintä ja hengellinen rakkaus.

Mielen synti tarkoittaa mielikuvien väärinkäyttämistä. Itse synnin tekeminen on puolestaan aineellisten asioiden väärinkäyttöä. Alhaisten ajatusten syynä on ihmisessä ylpeyden ja koppavuuden aiheuttaman sairas mielentila. Ylpeys ja koppavuus ilmenevät tekopyhyytenä, petollisuutena, ilkeytenä ja ivallisuutena sekä alhaisena valehtelemisena.

Pyhien Isien määrittelemä mielen sairaus ei merkitse sairautta nykyajan humanistisessa psykologian merkityksessä, vaan tarkoittaa, että ihmisen mielen energia ei toimi oikein. Ihmisen sielu on täynnä ajatuksia, jotka eivät ole pelkästään pahoja vaan yhtä lailla myös hyviä. Pyhittäjä Thalassios Afrikkalaisen (eli 600-luvulla) mukaan pahat ajatukset kasvavat kolmesta lähteestä: aisteista, muistista ja ruumiintilasta. Pahimmat ajatukset nousevat muistista.

Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) viittaa Teologiaan terapeuttisena tieteenä. Hän puhuu “terapeuttisesta hoidosta” ja “terapeuttisesta metodista”. Hänen mukaansa Jumalan Pyhä Mysteerio merkitsee vastamyrkkyä pahoille himoille eli hengellisen elämän sairauksille.

Himot edustavat ihmisluonnon alinta tasoa

Pyhä Maksimos Tunnustaja painottaa, että himolliset ajatukset vahingoittavat poikkeuksetta sielua. Ne herättävät mielessä haluja, ärsyttävät tai pimentävät ymmärryksen. Silloin sielun hengellinen näkökyky heikkenee eikä ihminen kykene hengelliseen mietiskelyyn tai ylentämään sydäntään rukoukseen.

Toiset himot ovat ruumiillisia, toiset sielullisia. Ruumiilliset himot saavat kiihokkeensa ihmisen omasta lihasta, sielullisten himojen virikkeet ovat ihmisen ulkopuolelta. Pyhittäjä Maksimoksen mukaan rakkaus ja itsehillintä vapauttavat ihmisen molemmista, sillä rakkaus karkottaa sielulliset ja itsehillintä ruumiilliset himot.

Himot edustavat ihmisluonnon alinta tasoa, johon se voi langeta. Kreikankielinen himoja tarkoittava sana pathi osoittaa, että ihminen elää himoissa toimettomuuden eli orjuuden tilassa. Himot kukistavat ihmisen vapaan tahdon, niin etteivät ne enää ole hänen tahtonsa alaisia. Himot hallitsevat ja orjuuttavat ihmistä.

Himo ei vielä ole synnillinen teko, vaan himo ja synti eroavat toisistaan: himo on sielunliike, kun taas synnillinen teko ilmenee ruumiissa. Nautinnonhalu, rahanhimo ja kunniahimo ovat sielun pahoja himoja, mutta haureus, ahneus ja vääryys lihan synnillisiä tekoja.

Intohimo on ruumista vaivaava pahe, sielua taas vaivaa nautinnonhalu ja mieltä himollinen kiintymys. Intohimon herättää tuntoaisti, nautinnonhalun puolestaan muut aistit ja himollisen kiintymyksen syynä ovat ihmisen väärät asenteet.

Ruumiin vaivannäöt ilman mielen kauneutta ovat kuin hedelmättömiä. Ruumis näkee kyllä vaivaa, mutta himojen kitkeminen mielestä ei kiinnosta lainkaan. Jumalallinen tieto ei asu nautintoa rakastavassa ruumiissa. Ruumistaan hellivä ihminen ei ole arvollinen jumalallisiin lahjoihin.

Ihmisen kaikkien paheiden aiheuttajina ovat harhakuvat, hairahdukset ja Jumalan kieltäminen. Himot riisuvat ihmismielen todellisesta ymmärryksestä ja rakkaudesta. Esimerkiksi, jos me syödessämme keskitymme täysin ruoan makuun ja sen suomaan nautintoon, tunne on synnillinen, koska mielihyvä toimii sen kautta.

Ihmisen omat ajatukset ovat potentiaalisia vihollisia

Pyhän Gregorios Nyssalaisen (k. 394) mukaan ihminen pukeutui lankeemuksessa ”lihaan”, joka toi hänen elämäänsä seksuaalisuuden, lisääntymisen ja inhimillisen elämän sairaudet.

Ihmisen lankeemus ei rajoittunut pelkästään häneen, vaan laajeni myös eläinten ja luonnon järjettömyydeksi.

Pyhän Nyssan piispan Gregorioksen mielestä Saarnaajan kirjan sanat ”turhuuksien turhuus” (Saarn. 1:2) osoittavat, että ihmisen omat ajatukset ovat potentiaalisia vihollisia, jotka on tuhottava.

Pyhä esipaimen lähestyy Saarnaajan kirjan ensimmäisessä homiliassaan askeettisen teologian näkökulmasta huomiota sielun kuoleman teemaan. Hänen mukaansa Jumalan Elävä Sana eli Kristus ei voi olla meissä läsnä, ellemme riisu yltämme lihan verhoa. Lihan verho merkitsee maanpäällisen ruumiimme häpeää. Ihmiselämässä on suuri ero kuolevaisen ja kuolemattoman, ajallisen ja iankaikkisen välillä.

Kirkkoisän mukaan Saarnaajan kirjan kirjoittaja rohkaisee meitä, ettemme viettäisi aistillista elämää, koska se on todelliseen elämään verrattuna valheellista. Jumala on tehnyt kaikki asiat ihmistä varten hyviksi.

Ihmisen vapautuminen synnistä ja himoista on vaikeaa. Vapautuminen vaatii Pyhän Gregorios Nyssalaisen mukaan ihmiseltä kasteen mysteerion jälkeenkin lakkaamatonta taistelua, sillä hänestä voi alati tulla synnin orja. Häntä saartavat epäpuhtaat mielikuvat, ahneus, rikkaus, turhamaisuus, ylpeys, viha ja kateus.

Vastapainona kaikelle edelliselle on ihmisen hyveellinen elämä. Sille on luonteenomaista usko Jumalaan, oikea tieto Hänestä, elämän puhtaus ja hyvä omatunto. Hyveellinen elämä on kuninkaallinen valtatie (4. Moos. 20:17). Elämä Jumalassa merkitsee aistimaailman tuhoutumista.

Jumalan Rakkaus yhdistää ihmiset, mutta himot tuhoavat ihmisten väliset rakkauden siteet. Ne merkitsevät ihmisen sisäisen elämän kuohuntaa ja epäjärjestystä. Himot työskentelevät väkevästi ihmistä vastaan niin kauan kuin ihmisen sisällä on niitä ruokkivia aineksia. Ihminen ei edes yritä karkottaa niitä vaan päinvastoin hellii niitä. Näin himot saavat voimansa ihmisestä itsestään.

Ihmisen järjetöntä kiintymystä on esimerkiksi viehtymys ruokiin, sukupuolinautintoihin tai maailman katoavaan kunniaan. Mieletön viha puolestaan voi kohdistua samoihin asioihin kuin järjetön rakkauskin tai johonkin ihmiseen noiden asioiden vuoksi.

Sielun sairaus ei tarkoita ortodoksisessa psykoterapiassa psykologisia ristiriitoja, vaan ihmismielen pimenemistä ja sairautta. Ihmismieli ei näe Jumalaa eikä voi olla yhteydessä Häneen. Kun mieli sairastuu, se nostattaa sielussa kaikenlaisia sairaita tiloja.

Nautinnonhimoinen mieli tuottaa sydämessä sairaita ajatuksia ja sanoja. Ihminen antautuu ajatusten vietäväksi ja sokeutuu niistä. Hän näkee kyllä synnin teot, mutta ei kykene paljastamaan sen juuria.

Ihmisen on mahdotonta juosta kahleissa. Niin on myös mielen, joka palvelee himoja, mahdotonta kohota hengelliseen rukoukseen. Sielun luonnolliset ominaisuudet vahingoittuvat himoissa ja sillä tavoin himot kehittyvät sielussa.

Ihmisluonto kapinoi silloin jatkuvasti itseään vastaan. Se on pirstoutunut, levoton ja tasapainoton. Ihminen rakastaa himoja nautinnon takia ja karttaa hyveitä, koska pelkää kilvoittelun vaivoja.

Mielen saastaisuus on ensiksikin sitä, että sen tieto on valheellista; toiseksi sitä, ettei se tunne jotain yleistä asiaa edes pääpiirteissään. Kolmanneksi, mieli on saastainen jos siinä on himollisia ajatuksia, ja neljänneksi, jos se suostuu syntiin. Sielu toimii silloin luontonsa vastaisesti. Tästä johtuu, että mielessä syntyy himollisia ajatuksia.

Jumalalliset hyveet irrottavat mielen himoista: hengelliset tutkistelut puolestaan vapauttavat sen himottomista mielikuvistakin. Ja puhdas rukous kohottaa ihmismielen Jumalan eteen.

Puhdas rukous on hyveiden lähde

Kun kilvoittelijan mieli kiinnittyy lujasti Kristukseen, hän pitää näkyvää maailmaa arvottomana. Kilvoittelijan hengellisen kasvun saa aikaan rakkaus Jumalaan. Jumalalliset hyveet muokkaavat kilvoittelijan mieltä Jumalan rakastamiseen. Parhaiten siihen johdattaa mielen puhdas rukous.

Pyhittäjä Johannes Siinailainen kutsuu rukousta sovinnoksi Jumalan kanssa. Puhdas rukous on vaikutukseltaan kyynelten äiti mutta myös tytär. Se on kiusaukset ylittävä silta, hyveiden lähde ja tulevan jumalallisen kunnian merkki.

Joka tietää sydämensä tunnossa seisovansa rukouksessa Jumalan edessä, on kuin järkkymätön pylväs, jota mitkään demonit eivät voi pitää pilkkanaan. Pyhät Isät määrittelevätkin psalmilaulun aseeksi, rukouksen muuriksi ja nuhteettoman kyyneleen hengelliseksi pesuksi. Pätsi koettelee kullan, rukouksessa olemien munkkien innon ja rakkauden Jumalaan.

Rukous ei kuitenkaan ole itsessään päätös. Askeetti ei rakasta Jumalaa rukoillakseen Häntä. Pikemminkin hän rakastaa rukouksen kautta Jumalaa. Pyhittäjä Johannes Siinailainen kiteyttää asian: ”Rakkaus on suurempi kuin rukous, sillä on tunnustettu, että rukous on yksilöllinen hyve, kun taas rakkaus kattaa kaiken”.

Kilvoittelijan rakkaus Jumalaan alkaa siitä, että hänelle kaikki näkyväinen ja inhimillinen muuttuu yhdentekeväksi. Mitä enemmän pahuus on päässyt vuodattamaan häneen myrkkyään, sitä enemmän hän tarvitsee katumuksen kyyneleitä ja kilvoitusvaivoja.

Pyhän hiljaisuuden rukous on puhdas, koska sillä ei ole enää kohdetta ei se tarvitse sanoja. Tätä pyhän hiljaisuuden rukousta kutsutaan mielen rukoukseksi. Askeetin mieli palaa puhtaassa rukouksessa takaisin sydämeen, se palaa yksinäisyydestä kotiin. Mieli ei kuluta enää aikaa ulkoisiin asioihin eikä joudu himollisten ajatusten ryöstämäksi.

Pyhien isien mukaan kristityn todellinen elämä on sielussa vaikuttava Jumalallinen valkeus, joka syntyy Jumalan tahdon mukaisesta murheesta. Vastaavasti sielun kuolema merkitsee katalaa pimeyttä, jolla maailmallinen murhe täyttää ihmismielen.

Pahuudesta luopuminen on katumuksen alku

Pahuuden väheneminen synnyttää ihmissielussa pahuudesta luopumisen. Pahuudesta luopuminen on katumuksen alku. Katumuksen alku on pelastuksen alku. Pyhittäjä Johannes Siinailaisen mukaan rakkauden alku on nöyryyden runsautta. Hän kutsuu nöyryyden runsautta himoista vapautumisen tyttäreksi.

Hengellinen taistelu on valtavaa. Ihmisen ei ole helppo muuttaa itseään ja vapauttaa mieltään himoista ja täyttää mieli hyveillä. Jumalan rakkauden etsiminen karkottaa ihmisestä kaikki himot. Jos ihminen haluaa vapautua niistä kaikista, hänen tulee harjoittaa itsekuria, rakkautta ja rukousta.

Rakkaus joka on kokonaan suuntautunut Jumalaan, kiinnittää sitä tuntevat ihmiset Jumalaan ja toinen toisiinsa. Rakkaus ja itsehillintä vahvistavat sielua, mieltä puolestaan vahvistavat puhdas rukous ja hengellinen mietiskely.

Ihmisen matka Jumalan kuvasta Hänen kaltaisuuteensa on suuri mysteerio. Siihen perustuu ihmisen jumaloituminen. Ihminen luotiin sitä varten. Jumaloituminen merkitsee sielun ja ruumiin kaikkien voimien uudistumista. Ihminen ei voi kokea tätä jumalallista mysteeriota ilman Kristuksen Ristin mysteeriota.

Kristuksen Risti ja Ylösnousemus muodostavat Kirkon elämän perustan. Ne merkitsevät ihmiselle Jumalan tuntemisen metodia eli hesykastista elämää, joka eroaa selkeästi muiden tunnustuskuntien skolastisesta ja moralistisesta opetuksesta.

Kristuksen Risti on terapeuttinen avain ortodoksisen kirkon elämään. Häpeällisen kuoleman symbolista on tullut Kristuksen Ristissä ortodoksikristittyjen uskon, toivon ja rakkauden pyhin symboli.

Suuren viikon evankeliumitekstit ja jumalanpalvelukset todistavat suurenmoisesti viimeisen ehtoollisen ja ristin yhteyden Jumalan Valtakunnan ilmoitukseen ja voittoon Kristuksessa.

Isä Jarmo Hakkarainen